HANNUKAISEN SAIVO
Hannukaisen Saivolampi Äkäs- ja Valkeajokien yhtymäkohdassa on jo entuudestaan helposti saavutettava nähtävyyspaikka, jossa on Äkäslompoloon johtavalta tieltä pistävä paikoitusalue. Nähtävyydeksi paikan tekee tietysti sen luonnonkauneus, mutta mitä muuta kokemisen arvoista kohde sisältää?
Paikannimi Saivo kertoo metsäsaamelaisesta alkuperästä. Sana merkitsee pyhitettyä järveä, jossa uskottiin olevan kaksi pohjaa. Kalat saattoivat äkkiä kadota järvestä sen pohjan alle. Saivojen rannoilla toimitettiin usein uhreja pyyntionnen puolesta. Ennen Lapin uudisasutusta eränkävijöiden kerrotaan hanakasti ryöstäneen juuri saivojärviä lappalaisilta, joiksi metsäsaamelaisia tuolloin, vielä 1600-luvulla kutsuttiin. Perinteen kerääjä Samuli Paulaharju (1962) on kuvannut länsilappilaisia saivoja seuraavasti:
"Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos ja joihin ei laske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin maanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin. Ne ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi työntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä kuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin valoihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä pilausta."
Tämä saivo täyttää muutamia yllä kuvattuja ominaisuuksia, kuten kaltio- eli lähdepohjaisuuden aiheuttaman kirkkauden sekä paikoin korkeat rannat. Muonion saivoilta tunnetaan lisäksi tarinoita yliluonnollisista kalojen ja veden haltioista, mutta Hannukaiselta ei ole säilynyt muuta suullista perimätietoa kuin paikannimi. Kyläläiset ovat kuitenkin nimestäjälle (Knuutila 1967) kertoneet, että "siin ov valkea vesi, saivoveeksi kuttuthan". Myös Valkeajoessa "siinon saivovesi, oikein kirkas." Valkeajokihan lähtee pohjoisesta Pakasaivolta, joten näin joki yhdistää kaksi muinoin pyhitettyä saivojärveä, kun välille jää lisäksi Kirkkopahdan Seita-jumalalle omistettu palvoskivi. Kolarin kunnan alueelta on laskettu lisäksi vain kaksi muuta saivoksi mainittua vesipaikkaa, joista toinen on Pasmajärven Karijärvillä ja toinen Niesakerolla.
Hannukaisen Saivojärvi merkittiin ensi kertaa esihistorialliseksi löytöpaikaksi vuonna 1989. Lapin maakunta-arkeologi Hannu Kotivuori oli edellisenä kesänä havainnut paikalla pyyntikuopan, pari historiallisen ajan rakennusjäännöstä sekä epämääräisiä painanteita ja palaneiden kivien muodostamia rykelmiä merkkeinä tulisijoista, joita oli paljastunut tien reunoilta.
Tämän kirjoittaja toteutti paikalla pienimuotoista koekaivausta ja kartoitusta syyskuulla 2006. Kenttätyöllä haluttiin lisätietoa Saivon ympäristön varhaisimmasta ihmistoiminnasta - ehkäpä jo jääkauden loppuvaiheesta. Pienen tulisijan pohja valittiin Museoviraston myöntämällä lakisääteisellä luvalla ns. koeojakaivannon paikaksi. Tämä osoitti samaista tulisijaa käytetyn useita kertoja hyvinkin pitkällä aikavälillä. Päällimmäsenä oli lähiaikoina poltettujen tehdasnaulattujen puujäämien hiiltymiä, mutta alimmasta kerroksesta saatu näyte on puolalaisessa radiohiililaboratoriossa ajoitettu vuosien 1490 - 1660 -väliselle jaksolle (Goslar 2009), metsäsaamelaisten ja eränkävijöiden valtakaudelle. Tulos ei kuitenkaan kerro, kumpaan ihmisryhmään kuuluvia henkilöitä tuolloin istui tulilla täällä järven kaakkoisrannalla. Sekä itse tulisijasta että järven ympäriltä poimittiin lisäksi jo kivikauden työkalutuotantoon viittaavia kvartsi-, kvartsiitti-, liuske- ja hiekkakivikatkelmia ja iskoksia sekä palanut, nisäkkään nikamaksi arveltu luukappale. Kartalle merkittiin mainitun tulisijan lisäksi viisi muuta liedenpohjaa, neljä matalahkoa vallipainannetta, kaksi asuinpaikkakuoppaa, kammin- ja kämpänpohjat sekä neljä pyöreää jäkäläaluetta mäntykantojen ympärillä. Nämä lienevät ajoporojen entisiä ventämispaikkoja, joissa sarvipäät laidunsivat puihin sidottuina. Tällaisesta tavasta on kirjoittajalle kerrottu Muonion puolelta.
Katsaus tulisijan sisälle.
Tulisijan koekaivaus 2006.
Saivon ympäristö on kiinnostanut myös geologeja jääkauden loppuvaiheen kehityksen kannalta. (Abrahamsson 1974; Johansson - Kujansuu 2005). Tuo vaihe on saattanut tuoda paikalle ensimmäiset ihmiset ehkä jo yli 10 000 vuotta sitten, kun mannerjäätikkö vielä patosi lännestä käsin viimeisen jääjärven Äkäsjoen laaksoon. Mahdollisesti villipeurat saapuivat tänne varhaisimpana riistana laiduntamaan jäätikön reuna-alueilla kasvaneita heinikoita. Heti mannerjään sulamisen jälkeen Saivon lähiseutu nykyisessä Äkäsjoessa muodosti muinaisen Itämeren Ancylus -järvivaiheen koillisen lahdenpohjukan, joka ulottui idässä runsaan 1,5 kilometrin päähän Isonivaan asti. Saivo oli laskelmien mukaan yhteydessä tuohon pohjoiseurooppalaiseen suurjärveen parinkymmenen vuoden ajan. Tämä jakso merkitsi vesieläinten vaellusta ja siten myös ihmisen elinehtojen huomattavaa monipuolistumista ravinnon saannin kannalta. Osa Saivon ja sen lähiympäristön muinaishavainnoista sijoittuukin kohtalaisen korkeille törmille yli 168 metriin, johon jäätikön sulamisvesien pinta ulottui keskimäärin. Saivo jäi pysyvästi tälle tasolle. Lähialueelta tunnetaan runsaasti sekä kivikaudentyyppisiä että muita esihistoriallisia löytöpaikkoja, joista Saivoon nähden seuraava sijaitsee vain n. 250 metrin päässä pohjoiskoillisessa, Valkeajoen rantamilla (Mikroliitti 2007).
Pienterä tulisijasta. Kvartsiterälöytöjä rannalta. Kvartsiittikaavin.
Vuonna 2011 paikalla toteutettiin täydentävää pintakartoitusta. Järven itäisellä harjanteella havaittiin kaikkiaan kuuden painanteen ryhmä. Lisäksi järven länsiosasta tallennettiin yksittäinen painuma. Näin Saivon ympäriltä on merkitty yhteensä yhdeksän laakeahkoa, osittain vallien ympäröimää rakennetta. Varmuudella ei voida sanoa, onko näissä kyseessä kenties mataliksi maatuneet entiset peuranpyyntikuopat tai ihmisasumusten pohjat.
Edellä mainittu luulöytö osoitti kesällä 2012 suurehkolla varmuudella todeksi sen, että Saivon varhaisin ihmistoiminta ajoittuu viimeistään Ancylus-järven aikaiselle kivikaudelle, siis pian Weichsel-jääkauden jälkeiseen vaiheeseen. Luu oli Oulun yliopiston arkeologian laboratoriossa osteologisesti eli luutieteellisesti analysoitavana. Siellä katkelman todettiin olevan peräisin hylkeen kallosta. (Kuvaja 2012). Hylje lienee pyydystetty läheltä, muinaisen Äkäsjoen Ancylus-vesistöstä, sitten kypsennetty ja syöty Saivon rannalla. Varsinkin norpan tiedetään olleen hyvin yleinen Ancylus-järven vesiriistana. (Ylimaunu 2000; Ukkonen 2001; Storå 2001).
Viittaukset:
Abrahamsson, Kurt V. 1974: Äkäslompolo-områdets glacialmorfologi och deglaciation. Umeå universitet. Geografiska institutionen. Rapport B:1. Umeå.
Garmin 2008: Suomi Pro kartta Topo Finland. Map Source. Maanmittauslaitos/Karttakeskus/Metsähallitus. Garmin Ltd.
Goslar, Tomasz 2009: Report on C-14 dating in the Poznan Radiocarbon Laboratory. Sample 1/Saivo HIILTA. Lab. no. Poz-29977. Poznan.
Johansson, Peter - Kujansuu, Raimo 2005: Deglasiaatio. Pohjois-Suomen maaperä. Toim. Peter Johansson - Raimo Kujansuu. Espoo. 149 - 157.
Knuutila, Kirsti-Maija 1967: Saivo. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Nimistön arkistokokoelmat, NTA-pitäjänkokoelmat. Helsinki.
Kotivuori, Hannu 1989: Ylläs-alueen muinaisjäännösten inventointi - tarkastuksia Kittilän, Kolarin ja Muonion kuntien alueella. Inventointikertomus. Lapin maakuntamuseo. Rovaniemi.
Kuvaja, Sami 2012: Hilkka Oksalan Kolarin ja Muonion inventointien 1997 - 2011 luumateriaalin analyysi. Osteologinen raportti. Oulu.
Mikroliitti Oy 2007: KOLARI Äkäsjokisuun, Äkäsjokivarren ja Hannukaisten alueen muinaisjäännösinventointi 2007. Timo Jussila - Tapani Rostedt - Hans-Peter Schulz.
Paulaharju, Samuli 1962: Lapin muisteluksia. Toinen painos. Porvoo.
Storå, Jan 2001: Reading bones. Stone Age Hunters and Seals in the Baltic. Stockholm Studies in Archaeology 21. Stockholm.
Ukkonen, Pirkko 2001: Shaped by the Ice Age. Reconstructing the history of mammals in Finland during the Late Pleistocene and Early Holocene. Helsinki.
Ylimaunu, Juha 2000: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen - hylje
-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 773. Helsinki.
Katso myös Muinaisjäännösrekisteri:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_default.aspx
Saivon rantojen arkeologiset löytöpaikat. Pohjakartta Garmin 2008.
 |
| Saivon kaakkoisrantaa. Kuva: Hilkka Oksala. |
"Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos ja joihin ei laske mitään jokea. Maan uumenista vain kumpuaa niihin maanalainen vesi, virraten taas toisia teitä pois maan alaisin puolin. Ne ovat tavattoman syviä ja kirkasvetisiä, sillä vaikka saivovesi työntyykin maan mustista pimennoista ja syvänteistä, on sillä kuitenkin ihmeellinen kuulakka kirkkaus, kun se nousee maanpäällisiin valoihin, eikä siinä ole minkäänlaista maavesien sekoitusta eikä pilausta."
Tämä saivo täyttää muutamia yllä kuvattuja ominaisuuksia, kuten kaltio- eli lähdepohjaisuuden aiheuttaman kirkkauden sekä paikoin korkeat rannat. Muonion saivoilta tunnetaan lisäksi tarinoita yliluonnollisista kalojen ja veden haltioista, mutta Hannukaiselta ei ole säilynyt muuta suullista perimätietoa kuin paikannimi. Kyläläiset ovat kuitenkin nimestäjälle (Knuutila 1967) kertoneet, että "siin ov valkea vesi, saivoveeksi kuttuthan". Myös Valkeajoessa "siinon saivovesi, oikein kirkas." Valkeajokihan lähtee pohjoisesta Pakasaivolta, joten näin joki yhdistää kaksi muinoin pyhitettyä saivojärveä, kun välille jää lisäksi Kirkkopahdan Seita-jumalalle omistettu palvoskivi. Kolarin kunnan alueelta on laskettu lisäksi vain kaksi muuta saivoksi mainittua vesipaikkaa, joista toinen on Pasmajärven Karijärvillä ja toinen Niesakerolla.
Hannukaisen Saivojärvi merkittiin ensi kertaa esihistorialliseksi löytöpaikaksi vuonna 1989. Lapin maakunta-arkeologi Hannu Kotivuori oli edellisenä kesänä havainnut paikalla pyyntikuopan, pari historiallisen ajan rakennusjäännöstä sekä epämääräisiä painanteita ja palaneiden kivien muodostamia rykelmiä merkkeinä tulisijoista, joita oli paljastunut tien reunoilta.
Tämän kirjoittaja toteutti paikalla pienimuotoista koekaivausta ja kartoitusta syyskuulla 2006. Kenttätyöllä haluttiin lisätietoa Saivon ympäristön varhaisimmasta ihmistoiminnasta - ehkäpä jo jääkauden loppuvaiheesta. Pienen tulisijan pohja valittiin Museoviraston myöntämällä lakisääteisellä luvalla ns. koeojakaivannon paikaksi. Tämä osoitti samaista tulisijaa käytetyn useita kertoja hyvinkin pitkällä aikavälillä. Päällimmäsenä oli lähiaikoina poltettujen tehdasnaulattujen puujäämien hiiltymiä, mutta alimmasta kerroksesta saatu näyte on puolalaisessa radiohiililaboratoriossa ajoitettu vuosien 1490 - 1660 -väliselle jaksolle (Goslar 2009), metsäsaamelaisten ja eränkävijöiden valtakaudelle. Tulos ei kuitenkaan kerro, kumpaan ihmisryhmään kuuluvia henkilöitä tuolloin istui tulilla täällä järven kaakkoisrannalla. Sekä itse tulisijasta että järven ympäriltä poimittiin lisäksi jo kivikauden työkalutuotantoon viittaavia kvartsi-, kvartsiitti-, liuske- ja hiekkakivikatkelmia ja iskoksia sekä palanut, nisäkkään nikamaksi arveltu luukappale. Kartalle merkittiin mainitun tulisijan lisäksi viisi muuta liedenpohjaa, neljä matalahkoa vallipainannetta, kaksi asuinpaikkakuoppaa, kammin- ja kämpänpohjat sekä neljä pyöreää jäkäläaluetta mäntykantojen ympärillä. Nämä lienevät ajoporojen entisiä ventämispaikkoja, joissa sarvipäät laidunsivat puihin sidottuina. Tällaisesta tavasta on kirjoittajalle kerrottu Muonion puolelta.
Tulisijan koekaivaus 2006.
Saivon ympäristö on kiinnostanut myös geologeja jääkauden loppuvaiheen kehityksen kannalta. (Abrahamsson 1974; Johansson - Kujansuu 2005). Tuo vaihe on saattanut tuoda paikalle ensimmäiset ihmiset ehkä jo yli 10 000 vuotta sitten, kun mannerjäätikkö vielä patosi lännestä käsin viimeisen jääjärven Äkäsjoen laaksoon. Mahdollisesti villipeurat saapuivat tänne varhaisimpana riistana laiduntamaan jäätikön reuna-alueilla kasvaneita heinikoita. Heti mannerjään sulamisen jälkeen Saivon lähiseutu nykyisessä Äkäsjoessa muodosti muinaisen Itämeren Ancylus -järvivaiheen koillisen lahdenpohjukan, joka ulottui idässä runsaan 1,5 kilometrin päähän Isonivaan asti. Saivo oli laskelmien mukaan yhteydessä tuohon pohjoiseurooppalaiseen suurjärveen parinkymmenen vuoden ajan. Tämä jakso merkitsi vesieläinten vaellusta ja siten myös ihmisen elinehtojen huomattavaa monipuolistumista ravinnon saannin kannalta. Osa Saivon ja sen lähiympäristön muinaishavainnoista sijoittuukin kohtalaisen korkeille törmille yli 168 metriin, johon jäätikön sulamisvesien pinta ulottui keskimäärin. Saivo jäi pysyvästi tälle tasolle. Lähialueelta tunnetaan runsaasti sekä kivikaudentyyppisiä että muita esihistoriallisia löytöpaikkoja, joista Saivoon nähden seuraava sijaitsee vain n. 250 metrin päässä pohjoiskoillisessa, Valkeajoen rantamilla (Mikroliitti 2007).
Pienterä tulisijasta. Kvartsiterälöytöjä rannalta. Kvartsiittikaavin.
Vuonna 2011 paikalla toteutettiin täydentävää pintakartoitusta. Järven itäisellä harjanteella havaittiin kaikkiaan kuuden painanteen ryhmä. Lisäksi järven länsiosasta tallennettiin yksittäinen painuma. Näin Saivon ympäriltä on merkitty yhteensä yhdeksän laakeahkoa, osittain vallien ympäröimää rakennetta. Varmuudella ei voida sanoa, onko näissä kyseessä kenties mataliksi maatuneet entiset peuranpyyntikuopat tai ihmisasumusten pohjat.
 |
| Painanne 2 Saivon itäisellä törmällä. Kuva H. Oksala. |
Edellä mainittu luulöytö osoitti kesällä 2012 suurehkolla varmuudella todeksi sen, että Saivon varhaisin ihmistoiminta ajoittuu viimeistään Ancylus-järven aikaiselle kivikaudelle, siis pian Weichsel-jääkauden jälkeiseen vaiheeseen. Luu oli Oulun yliopiston arkeologian laboratoriossa osteologisesti eli luutieteellisesti analysoitavana. Siellä katkelman todettiin olevan peräisin hylkeen kallosta. (Kuvaja 2012). Hylje lienee pyydystetty läheltä, muinaisen Äkäsjoen Ancylus-vesistöstä, sitten kypsennetty ja syöty Saivon rannalla. Varsinkin norpan tiedetään olleen hyvin yleinen Ancylus-järven vesiriistana. (Ylimaunu 2000; Ukkonen 2001; Storå 2001).
 |
| Pohjoisrannalta löytynyt hylkeen kallon palanut luu. |
Abrahamsson, Kurt V. 1974: Äkäslompolo-områdets glacialmorfologi och deglaciation. Umeå universitet. Geografiska institutionen. Rapport B:1. Umeå.
Garmin 2008: Suomi Pro kartta Topo Finland. Map Source. Maanmittauslaitos/Karttakeskus/Metsähallitus. Garmin Ltd.
Goslar, Tomasz 2009: Report on C-14 dating in the Poznan Radiocarbon Laboratory. Sample 1/Saivo HIILTA. Lab. no. Poz-29977. Poznan.
Johansson, Peter - Kujansuu, Raimo 2005: Deglasiaatio. Pohjois-Suomen maaperä. Toim. Peter Johansson - Raimo Kujansuu. Espoo. 149 - 157.
Knuutila, Kirsti-Maija 1967: Saivo. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Nimistön arkistokokoelmat, NTA-pitäjänkokoelmat. Helsinki.
Kotivuori, Hannu 1989: Ylläs-alueen muinaisjäännösten inventointi - tarkastuksia Kittilän, Kolarin ja Muonion kuntien alueella. Inventointikertomus. Lapin maakuntamuseo. Rovaniemi.
Kuvaja, Sami 2012: Hilkka Oksalan Kolarin ja Muonion inventointien 1997 - 2011 luumateriaalin analyysi. Osteologinen raportti. Oulu.
Mikroliitti Oy 2007: KOLARI Äkäsjokisuun, Äkäsjokivarren ja Hannukaisten alueen muinaisjäännösinventointi 2007. Timo Jussila - Tapani Rostedt - Hans-Peter Schulz.
Paulaharju, Samuli 1962: Lapin muisteluksia. Toinen painos. Porvoo.
Storå, Jan 2001: Reading bones. Stone Age Hunters and Seals in the Baltic. Stockholm Studies in Archaeology 21. Stockholm.
Ukkonen, Pirkko 2001: Shaped by the Ice Age. Reconstructing the history of mammals in Finland during the Late Pleistocene and Early Holocene. Helsinki.
Ylimaunu, Juha 2000: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen - hylje
-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 773. Helsinki.
Katso myös Muinaisjäännösrekisteri:
http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_default.aspx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti