Blogit

ÄKÄSJOKISUUN KALKKITÖRMÄ

 

Vuosi on vierähtänyt ensimmäisestä blogista.  Tässä tulee seuraava, joka venähti pitkähköksi.  Syynä ovat lähteiksi löytyneet vanhat tekstit, joiden kieli on verevää, itsessäänkin jo kulttuurihistoriaa.  Tämä miltei pakotti mielestäni herkullisiin lainauksiin.  Mikäli väsymys iskee lukijaan, suosittelen keskittymistä johdatus-, Paulaharju- ja Kalkkitörmä-kappaleisiin sekä lopussa sijaitsevaan Partek Oy:n toiminnan kuvaukseen nopean käsityksen luomiseksi Äkäsjokisuun vanhakantaisesta kalkintuotannosta ja myöhemmästä teollisuudesta.  Saa myös kommentoida – tekstiähän voi parannella jälkeenpäinkin.  Olkaapa hyvät!

 

Lyhyt johdatus

Äkäsjokisuun kylä on tunnettu kalkkikivestään.  Sitä louhittiin ja poltettiin esiteollisena elinkeinona tiettävästi jo 1800-luvun alkuvaiheista lähtien, kun kylän miesten kerrotaan havainneen ensimmäiset kalkkiesiintymät Muonionjoen pohjassa.  Havainnot sijoittuivat Väylän länsipuolisen Pajalan Huukin kylän ja idänpuoleisten Kolarin Lietorovan ja Muonion Tapojärven väliselle alueelle.  Myöhemmin louhinnan ja polton ytimeksi muodostui juuri Äkäsjokisuun ja Mannajärven välinen seutu sisältäen pääosin valkeaa, mutta jonkin verran harmaatakin kalkkikiveä.  Ajan kuluessa kalkkiuunien koko kasvoi, varsinkin kun louhinnassa opittiin käyttämään dynamiittia räjäytteen keksimisvuoden 1867 jälkeen.  Ilmeisesti kalkkikiven tunnistaminen ja louhintatekniikoiden oppiminen olivat täällä yhteydessä Pajalan Köngäsen ruukin läheisyyteen ja malminetsinnän aktiivisuuteen.

 

Kalkkiuunit sijoitettiin vesireiteille toisaalta liikenteellisistä syistä, mutta erityisesti siksi, että jalostuksessa tarvittiin vettä.  Äkäsjokisuun kalkkia käytettiin tiilentekoon, muuraamiseen, navetoiden kalkitsemiseen ja lannoitteeksi.  Yksittäisillä maakiviuuneilla toteutettu kansanomainen tuotanto jatkui lähes siihen saakka, kunnes valtionyhtiö Paraisten Kalkki (myöhemmin Partek Oy) perusti teollisen kalkkikaivoksen ja sementtitehtaan Äkäsjokisuun Kukkutievan – Mannajoen – Aittamaan esiintymiin vuosiksi 1968 – 89.  Kylään syntyi teollisuusyhteisö palveluineen ja peräti Suomen pohjoisimpine rautatieasemineen.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva 1.  Äkäsjokisuun Kalkkitörmän maisemallinen sijainti.  Vanhat kalkkiuunit ja –louhokset ovat taustassa kohoavassa kuusikossa.  Koivut kasvavat Ruonaojan reunoilla.  Vasemmalla on 1800-luvun loppupuolella raivattu valtatie 21/E8.  Kuvaussuunta NNE – SSW.  Kuva © Hilkka Oksala.

Yhtiön työntekijöille rakennettu pienkerrostaloalue Kalkkikankaalla sekä useimmat sieltä parin kilometrin päässä sijainneista teollisuusrakennuksista purettiin vuonna 2007, mutta sementtituotannon aloitti paikalla uudelleen Rudus Oy heti seuraavana vuonna.  Jäljelle jääneitä talousrakennuksia myytiin yksityisomistukseen ja entisiä konehalleja on viimeksi käyttänyt kanadalaislähtöinen kaivosyhtiö Northland Exploration inc. malminäytetutkimuksiinsa.  Tätä kirjoitettaessa (joulukuu 2014) heikko suhdanne on aiheuttanut jälleen toiminnan hiljentymisen vanhalla kaivosalueella.

 

Äkäsjokisuun kylähistoriallista taustaa

Kalkkikalliot ja muut kiintokivet alueella, josta vasta paljon myöhemmin muotoutui Äkäsjokisuun kylä, ovat syntyneet jo kauan ennen viimeistä jääkautta.  Tieteessä tuota jäistä ilmastovaihetta kutsutaan pleistoseeniksi, joka päättyi viimeistään 10 000 vuotta sitten ns. holoseeniin, huomattavaan lämpenemiseen – oikeastaan meidän aikamme alkamiseen.  Äkäsjokisuunkin päällä kauan levännyt, jopa kolmen kilometrin paksuinen Veiksel –mannerjäätikkö suli kohti etelälounasta lopulta noin 170 metrin vuosivauhtia.  Jäätikön reunaa pohjoisessa rajasi ensin ns. jääjärvi, jonka vedet laskivat kohti itää ja kaakkoa.  Jäätikön reuna valui nykyiselle Äkäsjoen suuseudulle n. 8000 e.Kr.   Jään eteläreunaa söi yhä laajeneva Itämeren Ancylus –järvi, joka lopulta valtasi maiseman kokonaan.  Tätä suurjärveä reunustivat mantereeseen liittyneet tunturit ja vaarat, lähinnä Lietorova ja Pissilaet.  Ancylus -järven pohjoisranta kohosi täällä ylimmillään n. 168 metriin nykyisen meren pinnan yläpuolelle.  Kylän nykyiset kumpareet muodostivat saaria, kuten Aittamaa ja Kukkutieva lännessä, etelässä Mukankangas ja idässä Äkäsjoen laajentuman muodostaman, aina Hannukaisen Isonivaan asti ulottuneen pitkän lahden suulla Mettojänkänharjun tievat.  Tämä Itämeren järvivaihe kesti kylän alueella parisataa vuotta, sillä nopean maankohoamisen seurauksena nykyisen maiseman muodot sekä sisävesistöt alkoivat hahmottua, vaikka nykyiset jängät ehkä vielä kauan lainehtivat vapaina vesinä ennen niiden turpeenkasvun aiheuttamaa umpeutumista.

Koska mannerjäätikön patoamissa vesissä ei ollut kaloja eikä hylkeitä, varhaisin riistana merkittävä eläin tällä seudulla näyttäisi olleen peura, joka on voinut saapua luoteesta, pohjoisesta, koillisesta tai idästä jäätikön reunaa seuraten, kesäisin matalaa sara- ja heinäkasvustoa laiduntaen.  Sarvipäät ovat saattaneet houkutella aivan ensimmäiset pyytäjätkin vaarojen lakia myöten.  Vasta Ancylus –järvi toi kalat ja hylkeet – todennäköisimmin norpat.  Mannajärveltä löytyneissä isoissa kivituurien teelmissä onkin meripyynnin leima, kun esinetyyppi yleistyi vasta myöhemmin etelämpänä Litorinameren rannikolla, mm. Pellon seudulla.  Ihmisille ravintoa saattoivat tarjota myös linnut sekä pienriista, ja lehtimetsävaiheessa hirvet ja majavat, mutta esim. karhut ja näätäeläimet saapuivat vasta sisävesi- ja mäntyvaiheen alettua n. 7000 e.Kr.

 

Äkäsjokisuu on esihistoriansa kannalta yksi Kolarin rikkaimpia löytöalueita.  Muonionjoen silloinen suu yhdisti aluetta lähes Norjan rannikolle asti.  Esihistoriallisten löytökohteiden sijoittuminen voisi kertoa ensimmäisten ihmisten tulosuunnista juuri luoteen ja idän väliseltä sektorilta.  Pian ensimmäisten peuranpyytäjien jälkeen kuitenkin saattoi vesipyyntiväestöä saapua kaakostakin ruuhillaan mannerjäätikön viimeisille ahtojäiden reunoille.  Tällaiseen asutukseen voivat viitata nykyisin varsin korkeilta muinaisrantapaikoilta jänkien reunoilta matalina vallipainanteina löytyneet asumusjäännökset.  Maan kohotessa sisäjärviksi ja ilmaston lämmetessä metsäriistalajit lisääntyivät ja eläminen helpottui, vaikka norppa jäi pois saalislajina.  Silloin on voinut syntyä vakinaisempiakin yhteisöjä, joille alkoi olla tarjolla elintärkeää poltto- ja rakennuspuuta.

 

Äkäsjokisuun kivikaudentyyppiset muinaisjäännökset sijaintikorkeuksien perusteella voidaan karkeasti jakaa erilaisiin ikäryhmiin.  Yli 165 metrin korkeudesta löytyvät kohteet saattavat olla vanhimpia, kuten Mannajärven ja –männikön ympäristön tai Äkäsjoen Haitaritievojen löytöpaikat, kun taas alemmat olisivat nuorempia, aikaisintaan Ancylus –järven vetäytymisvaiheessa syntyneitä tukikohtia, kuten Pikku Mannajärvellä, Kalkki- ja Luntanginkankaalla tai Manna- ja Äkäsjokien laskukohdissa Muonionjokeen.  Lisäksi on huomioitava, että asutus lienee ajan kuluessa siirtynyt takaisinkin päin ylemmäksi, kohti vastavirtoja.  Tyypeiltään varhaisimpia löytöjä ovat tulisijojen jäännökset, asumuspainanteet ja niihin liittyvät kuopat, toisinaan pyyntikuopatkin sekä irtainten kivivälineiden valmistukseen ja käyttöön viittaavat iskokset ja katkelmat, jotka täällä useimmiten ovat vihreäkiveä ja –liusketta, kvartsiittia sekä kvartsia.   Kulttuurisesti selkeimpiä löytöjä Äkäsjokisuulta ovat ilmeisesti eteläiseen Suomusjärven piiriin liittyvä poikkikirves Mannajärveltä, samoin pari peräpohjalaiseen kulttuuriin yhdistyvää tuuraa.  Kolmas tyypillinen, selvästi myöhäisempi vihreäkivituura on tallennettu Mannajoen suulta.  Laadukasta kvartsia puolestaan on löytynyt Luntanginkankaalta, mutta osittain karkeampia muotoja on myöhemmin käytetty Äkäsjokisuun nykyisen veneenlaskupaikan muinaisasutuksen piirissä.



Kartta 1.  Äkäsjokisuun ja lähialueen kivikaudentyyppisiä löytökohteita muinaisen Ancylus-

                  järven varhaisimpaan rantavaiheeseen merkittyinä.  Kartta © Hilkka Oksala.

Äkäsjokisuulta ei tunneta suoraan esihistoriallisiin metallikausiin ajoitettuja löytöjä, vaikka ehkä osa pyyntikuopista keskittynee mainitulle jaksolle.  Paikallisen metsäsaamelaisen kulttuurin lähtökohta lienee silti viimeistään metallikausilla.  Niiden jäämistöt eivät suoraan erotu kivikautisista edeltäjistään.  Lappalaisten asumasijoiksi, kuten kodaksi tai kentäksi, on kylältä merkitty 5 – 6 kohdetta sekä muita toimintapaikkoja, kuten lypsykaarre, käräjäkivet, aitta jne.  Viimeisin tunnettu ns. raitiosaamelaissuku Äkäsjokisuulla on ollut Suikki, mutta myös Mannajärvelle kerrotaan alkujaan Baas –nimisen saamelaisisännän muuttaneen Palojoensuusta.  Lappalaisperinnetietoa on joillakin kyläläisillä aina 2000-luvulle asti säilynyt tapauksittain jopa 1700-luvulta lähtien.  Paikannimistössä saamenlähtöisyyteen viittaavat mm. sanat äkäs, pelli, mukka, ruona, jänkkä, tieva, rova ja kota.  Metsäsaamelaiset elinkeinot pohjautuivat metsästykseen, sisävesikalastukseen, pienimuotoiseen poronhoitoon, käsityötuotteiden kauppaan sekä ns. raitioporonhoitoon, eli keskiajan pirkkalaiskauppiaiden ja myöhemmin Tornion porvareiden, ja sen jälkeen paikallisen maatalousväestön omistamien ajo- ja syömäporojen palkkioperustaiseen hoitoon.  Äkäsjokisuulla ensimmäiset kalkinpolttajat ilmeisesti olivatkin metsäsaamelaista alkuperää ennen uudisasutusta, joka pääsääntöisesti perustui niitty- ja karjatalouteen, pienimuotoiseen maanviljelyyn, tervanpolttoon ja lopuksi metsätalouteen.

Historiallisen ajan maisemallista lähdeaineistoa ovat maa- ja metsätalousvaiheen rakennusten pohjat, kun kalkkihautojen ja –kaivantojen rinnalle 1800-luvulla nousivat myös tervahaudat.  Aikakauden elinkeinojen tuotteita, siis kalkkia, tervaa ja tukkeja lautattiin Äkäs- ja Muonionjoen yhtymäkohdassa Tornioon uitettavaksi. Ensimmäinen tulliasema perustettiin kylälle mahdollisesti jo piakkoin valtakunnanrajan vedon jälkeen 1800-luvun alkupuolella.   Äkäsjokisuun ensimmäinen uudistila rekisteröitiin vasta 1847, kymmenen vuotta Kolarin isonjaon jälkeen.  Kaksi seuraavaa uudistaloa nousi lähistölle Väylän varrelle seitsemän vuotta myöhemmin.  Vuodesta 1865 alkaen kylälle syntyi jälleen kaksi tilaa kruununmetsätorpan nimikkeellä.  Seuraavalla vuosikymmenellä metsätyöt lisäsivät talojen määrää neljällä.  Vielä 1800-luvun lopulta lähtien perustettiin viisi torppaa etelästä Muonion suuntaan rakennetun maantien (21/E8) varteen etenkin Mannajärven eteläpuolelle.  Nämä 14 tilaa muodostivat nykyisen kyläasutuksen ytimen.

Kansanomainen kalkinpoltto jatkui miltei vuoteen 1968 asti, jolloin valtionyhtiö Partek Oy perusti teollisuuslaitoksensa.  Tämä vaihe merkitsi voimakasta infrastruktuurin rakentamista, kuten rautatietä, työntekijöiden asuntoaluetta sekä kylän palvelukeskusta kouluineen, kauppoineen, kampaamoineen, posteineen, sahoineen ja baareineen.  Kaivoksen ja tehtaan alasajon jälkeen kaikki nämä palvelut loppuivat kylältä 1990-luvulla.  Nykyisin jokisuulla on pari matkailu- ja koneyritystä, kaivertaja ja vesikouruliike.

Äkäsjokisuun kalkin koostumus

Ennen nimitystään mineralogian professoriksi Cambridgen yliopistoon brittiläinen Edward D. Clarke kulki veneellä Muonionjokea pitkin kohti pohjoista vuonna 1799.  Hän kirjoitti muistiinpanoja matkahavainnoistaan:

”Ennen kuin saavuimme Kolari –nimiselle saarelle, havaitsimme rannalla pitkulaisia säännöllisen viisikulmion muotoisia trapin sirpaleita sekä kiinteässä muodossaan, että jyväsinä.  Murtokohdassa ensiksi mainitun leikkauspinta oli okran värinen.  Kaikista mineraalin muunnoksista voidaan suuremmalla tai pienemmällä vaivalla puhaltaa mustaa lasia.  Ne koostuvat etupäässä maasälvästä ja sarvivälkkeestä ja pienen pienestä määrästä kvartsia.  Kivi sulaa helposti silloin, kun sarvivälke on äärimmäisen tasaisesti jakaantunut kiviainekseen, ja asia on tietysti päinvastainen silloin, kun aineksen joukossa on runsaasti puhtaita silikaatteja.  Trappiin nimittäin sopii sama kuin basalttiinkin.  Molemmat sen ainesosista kuuluvat - - yhdistelmämineraaleihin, sillä ne eivät yhdisty kemiallisesti, vaikka tuolla tavoin täysin tasaisesti kiviainekseen jakaantuneina niitä ei pystykään paljaalla silmällä erottamaan.  Niiden alkuperästä taas ei ole epäilystäkään sille, joka tulee itse tänne tutkimaan arktisten jokien jälkeensä jättämiä kerrostumia.  Kun graniittimuodostelmat ovat veden vaikutuksesta muuttuneet hienoksi jauheeksi ja edelleen kerrostuneet mudaksi, kiteytyvät ne ensin ilman ja sään vaikutuksesta ja eriytyvät sitten kuivuessaan tärkin tapaan särmikkäiksi levyiksi.  Lopputulosta kutsutaan sitten basaltiksi tai trapiksi sen mukaan, miten säännöllisenä niiden särmäinen rakenne erottuu.  Tätä maineikkaan Bergmanin ajamaa teoriaa tukevat lisäksi ne havainnot, jotka on tehty tutkimalla näiden kahden eri substanssin syntyyn ja muodostumiseen vaikuttaneita tekijöitä kokonaisuudessaan.  Mikään ulkoinen tai kemiallinen ominaisuus ei niitä erota toisistaan.”

 

Clarken seurue pysähtyi Kolarinsaareen maalaistaloon, jossa oli mm. tiilestä muurattu ja valkeaksi rapattu tulisija.  Ikkunoissa oli kauniisti lasitetut ja kehystetyt ikkunat.  Kolarinsaaren ”pohjoisrannalla havaitsimme idästä länteen kulkevan liuskekivijuonteen.  Murtaessa siitä irtosi viisikulmaisia ja hyvin säännöllisen muotoisia kappaleita.”  Kuljettuaan soutuveneessä Muonionjokea eteenpäin Ruotsin Huukin sekä Mukan- ja Akankosken ohi Clarke kirjoittaa: ”Joen rantoja, varsinkin itäistä, peittivät suuret trappi- ja kvartsiröykkiöt.  Niiden ohella suurenmoisen rehevä ja kookas Epilobium augustifolium, maitohorsma, verhosi joen rannat tuhlaavasti upeilla kukillaan.” 

Oliko Clarken kuvaama `trappi´ Äkäsjokisuun kalkkikiveä?  Olivatko Kolarinsaaren talon tulisijan tiilet ja rappaus peräisin paikallisesta raaka-aineesta?  `Trappi-´ ja kvartsiröykkiöt sekä maitohorsmat saattavat viitata siihen, että Huukin itäpuolella Äkäsjokisuun – Aarean välisellä alueella mahdollisesti olisi jo tuolloin louhittu ja poltettu kalkkikiveä.

 

Clarken aikalainen, Ylitornion urkuri Portin (1967) on muistiinpanoissaan kertonut, että Äkäsjokisuun ja Huukin miehet olisivat löytäneet kalkkia ensimmäisen kerran vuonna 1800 mainitulta alueelta.  Clarken kuvaus kuitenkin voisi viitata siihen, että kalkki olisi ollut tunnettua ainakin jo edellisenä vuonna kivikasoista päätellen.  Tämä ei olisi mikään ihme, sillä Köngäsen ruukkihan oli vaikuttanut alueella silloin jo noin 150 vuoden ajan.  Tosiaan, Boström (1986: 275) tietääkin Kolarin kalkkia poltetun jo 1700-luvulla, joskaan hän ei viittaa tietolähteeseensä.  Alun perin kalkkia oli jo 1600-luvulta alkaen käytetty juuri rautaruukkien ahjoissa kuonan sitomiseen.

 

Tiedusteluun trapin suomenkielisestä nykymerkityksestä geologi Raili Aumo (18.3.2014) GTK:n infosta vastasi: ”Kallioperäkartan - - mukaan Kolarinsaari on emäksistä vulkaniittia.  Englanninkielinen termi ”trap” tai ”trap rock” tarkoittaa myös emäksistä kiveä, basalttia, diabaasia tai gabroa, joten Clarken trappi saattaisi tarkoittaa tätä. Toisaalta kirjoituksen osa, jossa kerrotaan graniitin jakautumisesta, kerrostumisesta mudaksi ja kuivumisesta, viittaa ihan johonkin muuhun.  Samoin kuin lause ”lopputulosta kutsutaan basaltiksi tai trapiksi.”  - Rovaniemellä Kolaria tunteva geologi kommentoi asiaa edelleen näin: ”Kyseessä lienee joku rakoilu ja rakoihin on syntynyt joko rapautumalla tai kerrostumalla tai näiden kombinaatiolla jotain savesta/savipitoista tavaraa.  Jotensakin epäilen että kyseessä oleva materiaali on primaaria kiviainesta ts. kalkkikiveä tai kvartsiittia.”

 

Kartta 2.  Äkäsjokisuun kallioperä.  Värien selitykset: beige kvartsia, maasälpää ja dioriittia; vaaleanpunainen graniittia; keltainen kvartsiittia; sininen kiilleliusketta ja –gneissiä; oranssi kalkkikiviä, kuten K kalsiittia, D dolomiittia, S karsia; vihreä vulkaniittia ja tuffiittia (vihreäkiviä); vaaleanharmaa mustaliusketta; tummanharmaa vulkaniittia ja tuffiittia; ruskea gabroa.  (Väänänen – Kauste 1984).  Pohjakartta 2713 © Maanmittaushallitus 1984.

Oheisesta linkistä löytyy lähikuva kalkkikivistä, tiettävästi Ruonaojalta.
http://yle.fi/uutiset/kolarin_kalkkikivilouhos_uudestaan_auki/5523651

 

Sata vuotta myöhemmin geologi Emil Sarlin, sittemmin Paraisten Kalkin johtaja, vuonna 1900 kartoitti Äkäsjokisuun esiintymän todeten, että Äkäsjoen kaakkoisrannalla Lakkavaaralla oli pieninä kallioina näkyvissä keskirakeista kiteistä valkeanharmaata, paikoin tummempaa tai harmaanraidallista kalkki- eli `kalsitikiveä´.  Kivessä oli pieniä ruostepilkkuja ja jonkin verran kiillettä.  Se oli rikkinäistä ja huokoista.  Siinä oli myös 2 – 3 dm leveitä maitokvartsisuonia.  Kalkkikivikerros oli näkyvissä 30 metrin leveydeltä, ja sen pituus oli 100 m.  Paikkakuntalaiset olivat aikoinaan käyttäneet kiveä myllynkiviksi, sillä Sarlin oli löytänyt kaksi valmiiksi hakattua myllynkiveä kallion kupeelta.  – Äkäsjoen luoteisrannalla puolestaan, maantien eteläpuolella, näkyi harmaata ja sinertävänharmaata kiteistä kalkkikiveä.  Vuorilaji sisälsi paikoin rikkikiisua ja yksittäisiä pieniä vihreitä amfibolitäpliä.  Yleisesti kivi oli kuitenkin puhdasta ja helposti louhittavissa.  Siksi sitä jo paikalliset käyttivätkin kalkinpolttoon.  Sitä pidettiin laadukkaana ja sitä kuljetettiin tukkilautoilla alas Tornionjokea.  ”Esiinpistävistä kallionnyppylöistä päättäen on kalkkikivivyöhykkeen leveys vähintään 100 m. - Muonionjoen koillisrannalla 2 km Äkäsjoen suulta, pistää näkyviin samanlaatuisia kalkkikivinyppylöitä.  Kivi on yleensä tasaisen harmaata, paikoin harmaan ja valkoisen raidallista, keskirakeista ja kiteistä.  Siinä on kerroksittain kiillettä, kloritia ja rikkikiisua…  Paikoin tavataan suonina ja raontäytteinä valkoista tai punertavaa kalsitia…  Ylempänä joen varrella, Hauki –nimisen talon kohdalla, esiintyy samaa kalkkikiveä, joka täällä on hyvin puhdasta ja jota louhitaan kalkinpolttoa varten.”  - Maunojoen (tarkoittanee Mannajokea?) suun kaakkoispuolella näkyi viimeinen kalkkikivikallio.  Maantien varrella `Maunojoen´ länsipuolella oli kalkkikivikallio, jossa vuorilaji oli samanlaista kuin edellä, selvästi kerroksellista.  Pohjoisessa leveä kvartsiittikerros erotti kalkkikiven vihreäkivestä.  ”Kolarin kalkkikivipaikoissa on rajattomat määrät hyvää kalsitikiveä, joka varmaan tulee käytäntöön sitten, kun seudun runsaita rautamalmivarastoja aletaan louhia.”

Kuvat 2 ja 3.
Näytepala lähikuvineen kalsiittikalkkikivestä Äkäsjokisuun entisellä Partekin teollisuusalueella.  Kuvat Hilkka Oksala 2015.

 

Suomen kalkkikiviesiintymät on perinteisesti jaettu kahtia: Etelä-Suomessa muinaisen Svekofennidien vuorijonon alueella esiintyy kalsiittikalkkikiveä, kun taas pohjoisessa vallitsee magnesiumpitoinen dolomiittikalkkikivi kytkeytyen Muinais-Karelidien vuorijonomuodostumaan.  Tästä huolimatta Äkäsjokisuun kalkki on mainittu varsin puhtaaksi kalsiitiksi, jonka väri vaihtelee vaaleasta tummanharmaaseen.  Se soveltuu parhaiten sementin valmistukseen.   Siksi Partek Oy perustikin Äkäsjokisuun `Mannakorpeen´ kalkkikaivoksen ja sementtitehtaan, joka toimi osittain samaan aikaan lähellä sijainneen Rautuvaaran rautakaivoksen kanssa.   Alueen kartoittanut geologi Jukka Väänänen luonnehtii Äkäsjokisuun esiintymää vahvasti poimuttuneeksi karbonaattikiveksi.  Esiintymän paksuus on useita satoja metrejä.  Aittamaassa se on kerrostunut ja kallellaan kohti luodetta.  Harmaata sävyä aiheuttaa hiilipigmentti, mutta kalkkikivi on täällä myös voimakkaan liuskeista ja raidallista.  Alueella on lisäksi dolomiittisia karbonaattikiviä, jotka sisältävät silikaatteja.  Näiden rapautuneet pinnat ovat yleensä vaalean harmahtavia.  Mannakorvessa on myös dolomiitti-karsirautamalmia, joka jatkuu Ruotsin puolelle.  Luntangin kallio on pääasiassa dolomiittia.  Karbonaattikivet esiintyvät yli sata metriä paksuina kerroksina, joihin liittyvät karsikiven lisäksi tunnetuimmat rautamalmikerrokset Rautuvaarassa ja Juvakaisenmaassa. 
 

Kuvat 4 ja 5.

Harmaita kalsiittikalkkikiviä Pissiojan itäpuolelta, Mannajärven koillisosasta.  Raaka-aine on täällä karkeampaa kuin teollisuusalueen näytepalassa.  Kuvat Hilkka Oksala 2015.

 

 

Paulaharjun tiedot 1920-luvun alkupuolelta

”Kolarin kalkki” täytti 1920-luvun alkupuolella jo vanhastaan koko Tornionjokilaakson kalkkitarpeen.  Suurimmat kalkkikentät sijaitsivat Väylän varren Kukkutievassa ja sisämaan puolella Aittamaassa ja Porokodanmaassa, jonka halkaisi Kolari – Muonio –maantie.  Parhaita esiintymiä olivat myös Annanivan- ja Mukankankaat sekä Pellikoskenmaa ja Äkäsjoen itärannalla Naalatieva.  Muut sisälsivät valkeaa kalkkia, Aittamaassa se oli harmaata.

Paulaharjulle kerrottiin kalkinpolton alkaneen nimenomaan Ruotsin puolen Huukista, josta sekä poltettua että polttamatonta raaka-ainetta vietiin etelämmäksi.  Mm. Alkkulassa ja Hietaniemessä ainesta käytettiin tiilenpolttoon. Äkäsjokisuun Kukkutievassa oli Paulaharjun aikaan vielä paljon jäljellä vanhoja kalkkiuuneja, joista pienimmät muistuttivat pirtinuuneja.  Paulaharjulle kerrottiin, että täältä olivat huukilaiset noutaneet kalkkia jo ennen Ruotsin ja Suomi-Venäjän välisen rajan aikaa.

 

Kalkinlouhijan työvälineisiin kuuluivat rautakanki, kivihakku ja 6 – 7 kg painanut moukari eli nuusa.  Vanhimmat louhokset olivat sileäpohjaisia, sillä kalkkikivi oli pinnalta löyhempää, mutta pohjasta tiivistä.  Jälkimmäiseen alkeelliset työvälineet eivät tehonneet.  Ongelmassa auttoi vasta seuraavan sukupolven käyttöön ottama dynamiitti, jonka avulla päästiin peräti 5 – 6 metrin syvyyteen.  Siellä kiven laatukin oli parempaa. 

Kivistä rakennettiin haudat vesien äärelle syksyisin.   Hautojen leveydet olivat 3 – 4 m ja syvyydet n. 3 m.  Haudat sijaitsivat kalliontörmissä niin, että kallionseinämä ympäröi niitä kolmelta suunnalta.  Vanhimmissa haudoissa pidettiin kahta tulipesää, myöhemmin uunien koko kasvoi vastaten kooltaan pientä asuinmökkiä.  Tällaisissa oli 3 – 4 tulipesäkettä, ”tulikirnua”.  Ne rakennettiin suurista kivistä, jotta ne kestäisivät kovaa kuumuutta.  Uuneihin saatiin kova veto.  Poltettavat kivet pilkottiin mahdollisimman pieniksi jo ennen polttoa – tämä vaikutti lopputuloksen laatuun.  Lopuksi hauta peitettiin laakakivillä.  Polttopuut tuotiin paikalle lumen tultua, uunilliseen tarvittiin 50 – 60 kuormaa kuivaa puuta.  Kuusi ja mänty paloivat parhaiten, sillä ne paloivat isolla liekillä ja polttivat oman savunsakin niin, että kalkki pysyi puhtaana.  Koivu sen sijaan värjäsi kalkin mustaksi.  Polttaminen tapahtui talven kylmimmällä jaksolla, joulu – helmikuussa.  Hautaa poltettiin 4 – 5 vuorokautta.  Poltto työllisti ainakin kaksi miestä vuoroissa pesien hoitajina ja polttajina.  Kuumuus söi ympäristöstä kaiken kosteuden, jopa sateen sekä pakkasen.  Polttamisen jälkeen hauta jätettiin jäähtymään ja päälle laitettiin lautakatto sateen varalta.  Kosteus oli lopputulokselle haitallista.  Sitten hauta purettiin ja kalkki ”juoksetettin”.  Tämä oli erittäin pölyistä ja polttavaa työtä, jolloin pukeuduttiin huonoimpiin vaatteisiin.  Hengitettäessä pöly poltti sieraimia. Juoksettaminen tarkoitti kalkin viimeistelyä eli sammutusta: 

”Kylmää vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen, joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas, sitä vaille, ettei tulta ottanut.  Vanha vuorelainen siinä purki viimeisiä vihojaan.  Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin vedenväen kanssa.  Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää vuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät että saivat sen muuttamaan haahmonsa hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi.”

Kuva 6. 

Aittamaan kankaalla Mannajärven rannalla, ilmeisesti Kalkkitörmällä sijaitseva avoin kalkkihauta 1920-luvun alussa.  Kuva Samuli Paulaharju (2010: 158).

 

 

Kun kalkki oli valmista, se kannettiin läheiseen latoon odottamaan kauppaamista.  Kiviuunista, jonka koko oli 10 – 20 kuutiometriä, saatiin 300 isoa säkkiä eli 400 hehtolitraa kalkkijauhetta.  Myynti tapahtui kesällä Väylän auettua. Säkit lautattiin ja laskettiin alas jokea ja myytiin Väylänvarren kyliin.  Yksi säkki maksoi 4 mk, omalla kylällä hinta oli 2.80 – 3 mk.  Kalkinostajat olivat karvareita, muurareita ja peltoviljelijöitä.  Kylän kaikki ulkotiilet olivat kalkkia niin uuneissa, palomuureissa kuin savupiipuissakin. Suurimmat ostopaikat olivat Pello, Turtola, Juoksenki, Matarenki, Alkkula ja Karunki.  Ylitornion massatehtaan rakennusvaiheessa Kolarin kalkkia meni tuhansia säkkejä Tengeliönjoelle. 

Kuva 7. 

Kalkkilato ja raaka-ainekasa Mannajärven etelärannalla 1920-luvun alussa, ilmeisesti maantien 21 itäpuolella, nykyisellä autojen pysähdyspaikalla Ruonaojan suulla.  Taustalla näkyy Mannalan tila järven pohjoisrannalla.  Kuva Samuli Paulaharju (2010: 159).

 

Kuvat 8 ja 9. 
Paulaharjun kuvaama maisema nykytilassaan.  Vasemmalla häämöttävät Mannalan 2000-luvulla uusitut rakennukset.  Kalkkilato puolestaan lienee sijainnut nyt etualalla  kasvavassa koivikossa. 



Aiemman kalkkiladon virkaa tekee pysäköintipaikan grillikatos.  Kuvaussuunnat WNW – ESE ja W – E.  Kuvat Hilkka Oksala.
 

 

 

 ”Kalkkipatruunit” olivat pienten tilojen omistajia ja torppareita.  Heistä muistettiin erityisesti Mukan Heikki ja Jussa, jotka toimivat jo 1850 – 60 –luvuilla tässä toimessa.  Heitäkin aiemmin oli polttajana toiminut Tuomaan Feetta, joka oli kuollut joskus 1880-luvulla.   Huukilaisia polttajia samoihin aikoihin olivat Parskin Iisko ja Kosteen Matti.  Paulaharjun aikaan keskeisiä polttajia olivat Mannajärven isäntä ja Lietorovan Pekka.     

 

Kuva 10.  Lietorovan eli Lanton Pekka, jota Paulaharju kuvailee vanhaksi ”kalkkipatruuniksi” Mannajärven alueella.  Aikalaisia olivat myös Janne Hyttinen ja Heikki Kärppä, mutta he lienevät tuolloin olleet vielä nuorehkoja miehiä.  He olivat myös muuttaneet muualta.  Kuva Samuli Paulaharju (2010: 161).

 

 

RUONAOJAN KALKKITÖRMÄ –

Äkäsjokisuun viimeinen esiteollinen tuotantolaitos

Kalkkitörmä havaittiin lähihistoriallisen ajan arkeologisena kohteena ensi kerran vuonna 1997.  Tuolloin n. 15 aarin alalta laskettiin 14 polttouunia sekä yhden hirsirakennuksen ja yhden asumuksen pitkälle maatuneet jäännökset.  Useimpien uuninpohjien ulkohalkaisijoiksi mitattiin 5 – 9 metriä, kun kookkaimpien seinämien paksuudet olivat peräti 3 m ja korkeudet keskimäärin kaksi metriä.  Näin uunien tilavuudet muodostivat noin kolmanneksen muurien massasta, johon on varmasti hirmuisesti sitoutunut kuumuutta.  Muurikivetkin olivat kalkkia.  Uunien sisäosat todettiin suorakaiteen tai neliön muotoisiksi, kun suuosat olivat yhden seinämän leveydeltä avoimet, useimmiten kohti vesistöä, ts. pohjoisessa kohti Ruonaojaa ja idässä kohti Mannajärveä.  Mineraalin harmaa väri osoittaa, että raaka-aine on hankittu uunikompleksin lounaispuolella sijaitsevasta Aittamaasta.  Ilmeisesti enemmistö paikan uunirakennelmista on kokonsakin perusteella `dynamiittiajalta´.  Alueen pohjoispuolella on nimittäin hieman erillään vielä näkyvissä pikkuruinen louhos- tai uunikuoppa, joka saattaa edustaa vanhempaa tyyppiä, kun louhinta toteutettiin vielä kokonaan lihasvoimin.  Tämän lähellä oli edellä mainitusti todennäköinen kalkkiaitan pohja.

Pääalueen kaakkoispuolen asumusjäännös puolestaan oli sekin ladottu kalkkikivistä, rakennelman kooksi mitattiin 4 x 5 m, josta kiviperustuksen paksuus oli 1 m.  Kyseessä oli ehkä entinen kalkkiuuni tai -louhos. Oviaukko oli kohti kaakossa kulkevaa tietä.  Jäljellä vielä 1990-luvun lopulla olivat puiset ovenkarmit, joissa oli tehdastekoiset naulat.  Alueen vieressä asuva Kauko Hyttinen kertoi, että jäännös oli ollut paikalle varta vasten kalkinpolttajaksi muuttaneen Kärppä Heikin (Heikki Kärppä) vakituinen asumus 1920 – 30 –luvuilla.  Mies oli juuri ja juuri mahtunut sisälle.  Tästä on Hyttiselle kertonut hänen isänsä Väinö, joka oli ollut Heikin työtoveri kalkinpolttajana.  Kärppä Heikistä on kylällä yhä jäljellä elävää muistitietoa – hänen tiedetään ainakin vielä 1960-luvulla viettäneen täällä vanhuuttaan.  

Väinö Hyttinen puolestaan on itsekin kalkinpolttajan poika, ja tiettävästi viimeinen kalkinpolttaja Äkäsjokisuulla.  Hän on Ruonaojalla polttanut useita kalkkihautoja.  Kalkkitörmän viereisen tontin hän oli hankkinut 1960 kalkintekoa silmällä pitäen, vaikka loppuaikoina hän tovereineen enää kuljetti paikalta kalkkikiven kappaleita sellaisinaan kuorma-autolla Kemiin jatkojalostettaviksi.  Väinö Hyttinen elelee nykyisin Torniossa jo yli 100-vuotiaana (2014). 


Matti Friman (2015)  muisteli Kalkkitörmän uunimiehinä Pekka Lanton ja Kärppä Heikin jälkeen toimineen myös Matti Pikkaraisen, joka oli Väinö Hyttisen aikalainen.  Vuonna 1944 paikan valtasivat veljekset Yrjö ja Elo Nieminen, joiden kanssa jouduttiin omistuksista peräti puukkotappeluihin.  Veljekset kuljettivat tuotettaan rekalla aina vuoteen 1948 asti.
 

Kuvat 11 – 16.

Kalkkitörmän uuneja nykytilassaan hyvinkin umpeenkasvaneina ja raivausta kaipaavina.  Rakenteita on sekä hankala hahmottaa eri vuodenaikoina, että alueella liikkuminen on  haasteellista, vaikka sijainti on aivan valtatien 21 vieressä.

 

 

                                                

 

 

 

 




Uunit pyrittiin tyhjentämään kokonaan polton jälkeen kalkkikivistä, mutta 

seinämiin jätettiin  huonosti palaneet kivet.  Ne eivät kelvanneet jatkojalostukseen. Kuvat Hilkka Oksala.



 



 

Äkäsjokisuun Kalkkikankaalla asuvat Kaisa ja Pentti Kivelä (s. 1933) kertoivat entisen naapurinsa Janne Hyttisen tarinaa.  Hän oli joskus 1900-luvun alussa muuttanut Joensuusta Pohjois-Karjalasta Kalkkikankaalle.  Ensimmäisen kalkkiuuninsa hän louhi Repotievalle, Väylältä maantielle johtaneen polkutien läheisyyteen.  Sinne hän perusti itselleen myös ensiasunnon, joka oli ollut maahan kaivettu kuoppa.  Janne haki vaimokseen 1891 syntyneen Esterin, os. Niva, Ruotsin Pajalan Kieksiäisvaaralta.  He rakensivat Muonionjokivarteen yhteisen kodin.  Janne poltteli hautojaan joen törmillä.  Keväisin hän uitti kalkin Väylää myöten Tornioon.  Janne ja Esteri saivat paljon lapsia, joista vanhin, edellä mainittu Väinö, syntyi 1913.  Myös isä Janne eli lähes 100-vuotiaaksi.  Esteri puolestaan kuoli 90-vuotiaana 1981.  Heidän lapsistaan elossa on vielä neljä, kaksi tytärtä ja poikaa.  Kuopus Pekka perusti tilan Tapojokisuulle.  Väinö puolestaan rakensi talon ja navetan Mukankankaan koillispuolelle valtatien 21 varteen.  Sieltä käsin hän toimi tukkimiehenä savotoilla, ensin hevosen ja sitten traktorin omistajana Ruonaojan kalkinpolton ohella.  Kaivosyhtiö lunasti Väinön vasta valmistuneet asuin- ja piharakennukset tontteineen jo 1955, jolloin hän muutti Kemiin perheineen.  Yhtiö purki paikalta kaikki rakennukset.  Janne ja Esteri muuttivat ikääntyessään Kolariin, mutta he käyttivät jokitörmän taloaan kesäasuntona vielä kaivostoiminnan aikana, vaikka avolouhoksen reuna tuli vain muutaman kymmenen metrin päähän talosta ja räjäytykset heittivät kiviä kohti.  Vasta jälkipolvi siirsi talon muualle, mutta reheväkasvuisella pihamaalla on yhä jäljellä piisin muuri ja sivummalla pienen aitan jäännökset. 

 

Ruonaojan Kalkkitörmän uunien päällä kasvava kasvillisuus on tällaisille paikoille ominaista kitukasvuista sekapuustoa ja katajaa.  Myös hiirenvirna on tunnistettavissa.  Kalkkiesiintymissä Äkäsjokisuulla kasvaa yleisesti myös lillukkaa sekä erityisesti masmaloa ja paikoin kämmeköitä.


Kartta 3.  Äkäsjokisuun vanhoja kalkkihautoja ja –uuneja on merkitty kartalle palloina.  Myös Äkäsjoen itäpuolella Lakkavaaran Kalkkivaarassa vuonna 1953 Lohjan Kalkki Gunnar Kotkamaan ja Erkki Luttusen johdolla poltti kaksi koe-erää eli yhteensä 10 000 kg kalkkikiveä perinteisillä uuneilla kilpaillessaan varauksista Paraisten Kalkkia vastaan.  Kylän teini-ikäiset pojat Matti ja Martti Friman toimittivat paikalle viikon ajan säkkejä, jotka he täytettyinä soutivat seuraavalle lastauspaikalle jokisuulle.  (Friman 2015).  Pohjakartta Garmin 2008.

 

Kaikkia esiteollisia talonpoikaisen kalkinpolton muistomerkkejä on pidettävä muinaismuistolain 2 § 5. momentin mukaisina kiinteinä muinaisjäännöksinä, jotka sellaisinaan ovat automaattisesti rauhoitettuja. 

 

Kansanomainen kalkintuotanto Suomessa ja muualla

Äkäsjokisuun tavoin vanhaan kansanomaiseen kalkintuotantoon sisältyy sekä pienimuotoinen louhinta, polttaminen maauuneissa että lopputuotteen markkinointi.  – Mahdollisesti vanhin maininta kalkinpoltosta maauuneilla on jo Roomasta Caton tekstissä vuodelta 184 e.Kr., meikäläisittäin esiroomalaiseksi kutsutulta varhaiselta rautakaudelta.  Itämeren alueelle vanhimpien kalkinpolttotekniikoiden on arvioitu saapuneen 1100-luvulla Pohjois-Saksasta, ensin Baltiaan ja Gotlantiin, vaikka Suomessakin on jo samalle vuosisadalle ajoitettu vanhin kalkkilaastin käyttö ainakin linnavuorityyppisissä muinaisjäännöskohteissa.  Kalkinpoltto maauuneilla oli yleistä koko Euroopassa viimeistään keskiajalta lähtien.  Menetelmä on Suomen lisäksi tunnettu mm. Virosta, Ruotsista, Unkarista, Romaniasta, Tsekistä, Saksasta ja Pyreneiltä.  Välimeren alueella kalkkia poltettiin avoroviolla. Eteläisen Itämeren piirissä kalkkikivi on Suomea yleisempää, ja siksi sitä on varhemmin alettu louhia rakennuskiveksi ja laastin raaka-aineeksi.  Kalkkikiven laatukin on siellä erilaista, ns. fossiilista sedimenttikiveä.  Varhaisin historiatieto kalkkikiven talonpoikaisesta arvosta ja merkityksestä Suomessa on Kemiöstä vuodelta 1329.  Silloin on kolmen talonpojan kerrottu lahjoittaneen kalkkivuoren Turun tuomiokirkolle.  Muita kalkkialueita Suomessa jo keskiajalla on tunnettu myös Ahvenanmaalta ja Paraisilta.  Vasta 1700-luvulta vastaavista on tietoja Uudelta- ja Pohjanmaalta.  Etelä-Suomessa varhainen kalkinpoltto liittyi kirkkojen ja linnojen rakentamiseen. Sittemmin 1800-luvulla alkoi kivikaupunkien rakentaminen etenkin Helsingin ja Turun palojen jälkeen.  Kalkinpoltto oli tyypillisesti pientilallisten ja torppareiden sivuelinkeino – kannattavaa se oli raaka-aineen esiintymisalueilla.

 

Museovirasto on vuonna 1995 inventoinut 41 kalkkiuunia eli –miilua eli –ruukkia Vimpelin, Alajärven ja Perhon kunnista Keski-Pohjanmaalta.  Uuneihin siellä liittyvät myös raaka-ainelähteet, ts. louhokset sekä kuljetusreitit ja varastointiin käytetyt ladot.  Kalkintuotanto on myös synnyttänyt erityisiä maisemabiotooppityyppejä, kuten lehtomaisia metsiköitä.  Maauunit ovat yleensä hevosenkengän muotoisia pesiä, jotka jätetään edestä ja päältä avoimiksi.  Pesä on voitu kaivaa maan sisään, tai sitten perustana on käytetty louhoskuoppaa.  Uunien paikat on useimmiten valittu harjuntöyräiltä, koska se on helpottanut sekä kaivamista että uunin täyttöä ja huoltoa.  Uuniin ladotuista kalkkikivistä itsestään holvattiin arinan perustus ja 60 – 80 cm:n kokoiset tulipesät, jotka polton jälkeen hävisivät uunin tyhjennyksessä.  Kuumuus on usein rapauttanut vuorauskivet tai polttanut eli sintrannut ne lasimassaksi.  Valtaosa uuneista sijaitsee louhosalueilla tai niiden välittömässä läheisyydessä, usein teiden varsilla ja soiden laidoilla.

 

Lapissa kalkkia on Kolarin ohella poltettu Kemissä, Rovaniemellä, Torniossa, Alatorniolla ja Sodankylässä Luirolla.  Kemin Ajoskrunnin pohjoiskärjessä sijainneet kalkinpolttopaikat saattavat ajoittua jo 1500 – 1600 –luvuille.  Vesirajassa olleiden sijaintiensa perusteella on laskettu, että viimeiset kalkkiuunit on Kemin seudulla tehty 1800-luvun jälkipuoliskolla.  Uunityyppi on samanlainen, jollaisia käytettiin myös Kolarissa, Paraisilla, Vimpelissä ja Paltamossa. 

 

 

Kuva 17.

Ilmar Talven (1965: 48) valokuvasta piirtämä kaavio paltamolaisesta kalkkiuunista, joka täysin vastaa muodoltaan Kalkkitörmän uuneja.

 

Kalkinpoltto tapahtui kokonaan maauuneissa 1800-luvun puoliväliin asti, useimmiten kertakäyttöisesti.  Yksinkertaisin uuni oli maakuoppa eli miilu, johon alle ladottiin polttopuut ja itse raaka-aine asetettiin päälle.  Seuraavassa vaiheessa kuoppaa alettiin vuorata kivillä.  Ensimmäiset ns. sylinteriuunit tulivat Helsinkiin 1862 Saksasta.  Sellaisissa kalkkia voitiin polttaa jatkuvasti: valmiin tuotteen tilalle vain lisättiin polttamatonta kiveä jatkuvalla syötöllä.  Tämä oli askel kohti teollista tuotantoa, kun ensimmäinen kalkkiyhtiö perustettiin 1800-luvun lopulla, sekin Helsingissä. 

Teollisuuslaitokset Suomen kalkkiesiintymissä

Pentti Eskola on vuonna 1919 todennut suomalaisten kalkkikivien pääasiallisen mineraalin olevan kalsiittia, joka kemiallisesti on kalsiumkarbonaattia CaCO₃.  Siinä on usein myös dolomiittia, joka on kalsium- ja magnesiumkarbonaattien kaksoissuola MgCO₃.CaCO₃.  Näin kalsiittikivi sisältää pääasiassa kalsiittia ja dolomiittikivi dolomiittia.  Puhdas kalsiitti sisältää 56 % kalsiumoksidia (CaO) ja 44 % hiilidioksidia.  Kalsiittikivet ovat vaaleapintaisia.  Etelä- ja Lounais-Suomen kalkkikivet ovat lähes yksinomaan kalsiittikiveä, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomen kalkkikivet ovat dolomiittikiveä.  Alueiden välinen raja on jyrkkä ulottuen Laatokan pohjoisrannikolta Ruskealaan, Savonlinnaan ja Kuopioon sekä Ouluun.  Raja-alueella esiintyy kumpaakin kalkkikivilajia.  Rajan pohjoispuolella kalsiittikiveä on tavattu ainoastaan Kolarissa, Kuolajärvellä (nyk. Sallassa) ja Pohjois-Kuusamossa.  Rajan lounaispuolella dolomiittikiveä puolestaan tavataan vain harvoin ja se poikkeaa Itä-Suomen dolomiittikivestä vahvan rautakarbonaattipitoisuuden osalta. Itä- ja Pohjois-Suomen dolomiittikivet ovat pitoisuuksiltaan puhtaampia, vaikka niissä on rautakarbonaattia sen verran, että ilman rapauttamaan pintaan on muodostunut ruskea rautahydroksidi.  Itä- ja Pohjois-Suomen kalkkikiviesiintymiä ympäröivät usein kiilleliuskeet, fylliitit ja kvartsiitit sekä sarvivälke- ja kloriittiliuskeet.  Dolomiittikivissä on usein hematiittia ja kiisuja.  Dolomiitit esiintyvät myös usein liuskeisina ja breksioina, jotka voivat sisältää kvartsia ja kvartsiittia.

 

Kalkkikivet sisältävät joskus silikaattimineraalejakin.  Näitä ovat mm. tremoliitti eli sädekivi, vesuvianiitti, serpentiniitti ja titaniitti.  Lisäksi kalkissa on oksidikivennäisiä, kuten kvartsia (SiO₂) ja spinelliä (MgAl₂O₄) sekä alkuaineista grafiittia (C).  Kalkissa on usein myös karsimineraaleja, jotka ovat rautapitoisia.  Niiden yhteydessä on joskus kupari-, lyijy- tai sinkkimalmeja.  Tärkeimmät karsimineraalit ovat diopsidi, sarvivälke, kalkkirautagranaatti ja magnetiitti.  Karsi on muodostunut siten, että sulista kivimassoista eli magmoista on kalkkikiveen tullut silikaatteja, jotka aiheuttavat epäpuhtauksia. 

 

Suomen kalkkikivi esiintyy pitkinä ja kapeina kaistaleina ulottuen kerroksellisina massoina syvälle joko pystyasennossa tai kaltevasti.  Vahvimmat kalkkikivikerrokset voivat olla jopa 300 metrin levyisiä.  Pituudet voivat olla tuhansiakin metrejä.  Pohjois-Suomen esiintymät ovat loivempia kuin etelässä.  – Kalkkikiveä syntyy siten, että joet ovat tuoneet meriin veteen liuennutta kalsiumkarbonaattia, joka on peräisin kallion pinnasta veden ja ilman rapauttamista mineraaleista.  Suomen kalkkikivi eroaa Virossa ja Inkerissä tavatuista vaakasuorakerroksellisista kalkkikivistä kiteisyytensä ja rakeisuutensa sekä merieliöjäännösten puuttumisen perusteella.  On arveltu siksi, että Suomen kalkkikerrostumat olisivat vanhempia ja syntyneet jo ennen eläinkunnan alkua.  Kerrosten kaltevuus viittaa niiden olleen olemassa vuoripoimutuksen aikana.  Silloin ne myös metamorfoituivat kiteisiksi ja liuskeisiksi kiilteiksi jne.  Nyky-Lapin alueelta kalkkikiveä tunnettiin Eskolan aikaan Alatorniolta, Karungista, Kemistä, Tervolasta, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä eli Sallasta, Sodankylästä, Kittilästä, Kolarista, Inarista ja Enontekiöltä sekä Kuusamosta.

 

Ilmeisesti 1800-luvun jälkipuolelta lähtien Suomessakin parhaille kalkkikiven esiintymäalueille alkoi nousta raskasta teollisuutta, joka muodostui louhoksista ja jalostuslaitoksista.  Suurin osa kalkintuotantolaitoksista sijaitseekin Etelä-Suomessa.  Teollisesti tärkeimmiksi I-luokan kalkkikiviesiintymiksi, joiden vahvuuden tuli olla yli 30 m, oli Eskola luokitellut Lohjan, Paraisten, Vestanfjärdin, Alajärven ja Vimpelin, Kerimäen, Lappeenrannan, Paltamon, Alatornion ja Karungin, Kuolajärven sekä Kolarin Äkäsjokisuun mineraalimuodostumien lisäksi viime sodassa itärajan taakse jääneiden kuntien Ruskealan, Soanlahden ja Suistamon esiintymät.  Tuolloinkin vielä suurin osa maaseudun kalkista yhä poltettiin kotitarpeiksi maauuneissa.  Lisäksi oli keskisuuria yrityksiä, joissa poltto tapahtui jatkuvakäyttöisissä kuilu-uuneissa.  Osakkaita niissä olivat paikkakuntalaiset, joille tuotteet myytiin.  Esim.  Alatornion Kalkkimaassa oli kyse tämän kokoluokan toiminnasta.  Suurteollisuutta oli tuolloin syntynyt jo kuudelle paikkakunnalle, eli Paraisille, Ruskealaan, Lohjalle, Lappeenrantaan, Finnbyhyn ja Korpposeen.  Poltto tapahtui joko rengas- tai kuilu-uuneissa.   Kalkkia käytettiin mm. muurilaastiksi, maanparannusaineeksi sekä sementin ja sulfaattiselluloosan valmistukseen, kun taas dolomiitti soveltui parhaiten rautasulattojen käyttöön. 

 

Vuonna 1958 maastamme on mainittu kalkkikaivoksia ja/tai sementtitehtaita kaikkiaan 13 paikkakunnalta, jotka olivat edellä mainittujen lisäksi, kuitenkin Ruskealaa ja Finnbytä lukuun ottamatta Särkisalo, Vestanfjärd, Kerimäki, Sipoo, Helsingin maalaiskunta, Virtasalmi, Kurikka ja Vimpeli.  Kalkkia louhittiin tuolloin sementtituotannon lisäksi mm. kemianteollisuudelle, maatalouteen, metallurgiaan sekä lasi- ja klinkkeriteollisuuteen.

 

Partek Oy:n kalkkikaivos ja sementtitehdas Äkäsjokisuulla toimi vuosina 1968 – 89.  Tuolloin esiintymän laajuus osoittautui n. 10 km²:ksi.  Esiintymää pidettiin Suomen suurimpana.  Vuonna 1986 yksikkö tuotti 8 % Suomen sementistä, joka tarkoitti 130 000 tonnia.  Enimmillään teollisuuslaitos työllisti 140 henkilöä suoraan ja lisäksi 10 urakoitsijaa.  Sementin tuotannossa tarvittavaa kiillegneissiä tuotiin Äkäsjokisuulle pitkään Sodankylästä, kunnes 1980-luvulla läheisestä Tapojoen muodostumasta löytyi andalusiittiliusketta samaan tarkoitukseen.  Paikalle muodostui louhos.  Yhtiö oli rakennuttanut työntekijöilleen betonista ja tiilestä asuntoalueen parin kilometrin etäisyyteen teollisuuslaitoksista. Kaivos ja sementinvalmistus kävivät kuitenkin kannattamattomiksi, joten tuotanto loppui.  Työväen kerrostalot ja tehtaan hallit purettiin, tornit räjäytettiin ja kuilut luotiin umpeen 2007.  Jäljelle jäivät suuret avolouhosaltaat sekä yksityisille myyty hallintorakennus, ruokala, konehalli ja loput asuintalot.  Vuodesta 2008 alkaen teollisuusalueella on toiminut Rudus Oy:n betonimylly sekä malmiyhtiö Northland Explorationin työtiloja, jotka jälleen on syksyllä 2014 ajettu alas.

 

 

Kuva 18.

Partekin hylätty sementtitehdas Äkäsjokisuulla kymmenen vuotta alasajon jälkeen 1999.  Maisemassa on nyt jäljellä enää vasemmalla näkyvät matalat peltikattohallit.  Taustalla Muonionjoki. Kuvattu pakkaamosiilon huipulta itäluoteesta.  Kuva ©Hilkka Oksala.

Kuva 19.

Aittamaan hylätty avolouhos vuonna 2004 Kalkkitörmän lounaispuolella, jossa kuitenkin Nordkalk on suorittanut koelouhintaa 2011.  Kuva ©Hilkka Oksala.

 

 

 

 

 

 

Nykyisin Suomen kalkintuotanto on pääosin kansainvälisen Nordkalk –yhtiön käsissä.  Yhtiö on jatkanut tuotantoa 2010-luvulle asti viidessä kohteessa eli Lappeenrannassa, Paraisilla, Lohjalla, Sipoossa ja Vimpelissä sekä aloittanut kohteita Kokkolassa, Kolarissa (Aittamaassa), Savonlinnassa, Siikaisissa ja Vampulassa.  Nykyisin Tornioon kuuluvalla Alatorniolla toimintaa on jatkanut SMA Mineral Oy.  Kuten huomaamme, kohteista vain kaksi sijaitsee Lapissa.
 

Kirjallisuutta:

Boström, Rolf 1986: The History of the Stone and Mineral Industry in Finland.  Geological Survey of Finland, Bulletin 336.  Ed. By Heikki Tanskanen.  Espoo.  273 - 298.
Clarke, Edward Daniel – Jorma Ojala (toim. ja suom.) 1997: Matka Lapin perukoille 1799.  Pieksämäki.
Eskola, Pentti 1919: Johdanto.  Suomen kalkkikivi.  Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 21.  Toim. Pentti   Eskola et al.  Helsinki.  1 – 10.

Harki, Ilmari – Marmo, Vladi 1958: Suomen kaivosteollisuus.  Oma maa 3.  Toim. Edvin Linkomies  Porvoo.  326 – 339.

Manner, Raimo – Tervo, Tapani 1988: Lapin geologiaa.  Rovaniemi.

Molander, Tuomo 1987: Kolarin kuntakuvaus.  Lapin Seutukaavaliitto. Rovaniemi.
Mäkilä, Markku – Säävuori, Heikki – Kuznetsov, Oleg – Grundström, Ale 2013: Suomen soiden ikä ja kehitys.  Geologian tutkimuskeskus.  Turvetutkimusraportti 443.  Espoo.

Oksala, Hilkka et al. 2008: Saariputhaan juurila – Pohjoisen rajajokivarren kyläperinnettä.  Toim. H. Oksala & työryhmä.  Väylä/Kolari.

Paulaharju, Samuli 2010 (1923; 1962): Wanhaa Lappia ja Peräpohjaa.  3. painos/Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1264.  Porvoo.

Portin, Johan 1968: Samlingar till Beskrifning öfver Öfver Torneå Sockn Uti Västerbottns Höfdingedöme.  Tornedalica 5/1968.  Uppsala 1967.
Puustinen, Kauko 1999: Distribution and Production of Finnish Limestone Mines.  Geological Survey of Finland, Current Research 1997 - 1998.  Special Paper 27.  Ed. By Sini Autio. Espoo.  43 - 47.

Puustinen, Kauko 2010: Suomen suurimmat kaivokset.  Geologi 62.  192 – 198.

Sarlin, E. 1919: Kolari.  Suomen kalkkikivi.  Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 21.  Toim. Pentti Eskola et al.  Helsinki.  231 – 232.

Talve, Ilmar 1965: Suomen kansanomaisesta kalkinpoltosta.  Sananjalka 7.  Suomen Kielen Seuran vuosikirja.  Turku.  41 – 61.

Väänänen, Jukka – Kauste, Marjatta 1984: Suomen geologinen kartta – Kallioperäkartta.  Lehti 2713 Kolari.  Geologian tutkimuskeskus.  Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki.

Väänänen, Jukka 1998: Kolarin ja Kurtakon kartta-alueiden kallioperä, Suomen geologinen kartta 1:100 000, Kallioperäkarttojen selitykset, Lehdet 2713 ja 2731.  Espoo.

 

Arkistolähteet:

Lybäck, Göran 2013: Kolarin seudun varhaisinta esihistoriaa – Länsi-Lapin kivikautisen pioneeriasutuksen jäljillä.  Pro gradu –tutkielma, Arkeologian oppiaine, Helsingin yliopisto.  (Julkaisematon pdf).

Oksala, Hilkka 2000: KOLARI Arkeologinen inventointi 1997 – 2000.  Oulun yliopisto/Kolarin kunta.

   -KOLARI 181 Mannajärvi W, Ruonaoja S, Kalkkitörmä (ss. 499 – 501).

   -KOLARI 197 Äkäsjokisuu, Pellikoskenmaa (ss. 540 – 542).

Oksala, Hilkka 2009: KOLARI 46 Äkäsjokisuu, Mannajärvi.  Kivikautinen asuinpaikka.  Kartoitus ja koekaivaus 2006.  Oulun yliopisto/yleinen arkeologia.  Tutkimusraportti.

 

Haastattelut:

Aumo, Raili 2014: Palaute www-sivuilta: trappi.  info@gtk.fi.  Espoo 18.3.2014.
Friman, Matti 12.1.2015

Hyttinen, Kauko 1997 ja 12.12.2014

Kivelä, Kaisa ja Pentti 30.1.2014

 

Sähköiset lähteet:

Garmin 2008: Suomi Pro kartta Topo Finland.  Map Source.

Maanmittauslaitos/Karttakeskus/Metsähallitus.  Garmin Ltd.

 

Museovirasto Rekisteriportaali:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx:

Jussila, Timo – Rostedt, Tapani – Schulz, Hans-Peter 2007: KOLARI Äkäsjokisuun, Äkäsjokivarren ja Hannukaisten alueen muinaisjäännösinventointi 2007.  Mikroliitti Oy.

Peltonen, Karim 1995: ”Kun piru itse hyppäsi piisistä”.  Vimpelin seudun talonpoikaisen kalkinpolton muistomerkkien inventointi ja dokumentointikertomus.  Museovirasto Rakennushistorian Osasto.  Helsinki. 

Pesonen, Petro 2013: KEMI Ajos, Takalahti.  Takalahden historiallisen ajan kalkkiuunin dokumentointi ja Ajoksen biodieseltehtaan hankealueen arkeologinen inventointi 5. – 6.6.2013.  Inventointiraportti.  Museovirasto/Kulttuuriympäristön hoito.

 

http://tupa.gtk.fi/kartta/kallioperäkartta100/kp_2713

www.lappi.fi/kaivosteollisuus 2014

www.nordkalk.fi 2014