ÄKÄSJOKISUUN KALKKITÖRMÄ
Vuosi on vierähtänyt
ensimmäisestä blogista. Tässä tulee seuraava,
joka venähti pitkähköksi. Syynä ovat
lähteiksi löytyneet vanhat tekstit, joiden kieli on verevää, itsessäänkin jo
kulttuurihistoriaa. Tämä miltei pakotti mielestäni
herkullisiin lainauksiin. Mikäli väsymys
iskee lukijaan, suosittelen keskittymistä johdatus-, Paulaharju- ja
Kalkkitörmä-kappaleisiin sekä lopussa sijaitsevaan Partek Oy:n toiminnan
kuvaukseen nopean käsityksen luomiseksi Äkäsjokisuun vanhakantaisesta
kalkintuotannosta ja myöhemmästä teollisuudesta. Saa myös kommentoida – tekstiähän voi
parannella jälkeenpäinkin. Olkaapa
hyvät!
Lyhyt johdatus
Äkäsjokisuun kylä on
tunnettu kalkkikivestään. Sitä
louhittiin ja poltettiin esiteollisena elinkeinona tiettävästi jo 1800-luvun
alkuvaiheista lähtien, kun kylän miesten kerrotaan havainneen ensimmäiset
kalkkiesiintymät Muonionjoen pohjassa. Havainnot
sijoittuivat Väylän länsipuolisen Pajalan Huukin kylän ja idänpuoleisten
Kolarin Lietorovan ja Muonion Tapojärven väliselle alueelle. Myöhemmin louhinnan ja polton ytimeksi
muodostui juuri Äkäsjokisuun ja Mannajärven välinen seutu sisältäen pääosin
valkeaa, mutta jonkin verran harmaatakin kalkkikiveä. Ajan kuluessa kalkkiuunien koko kasvoi,
varsinkin kun louhinnassa opittiin käyttämään dynamiittia räjäytteen keksimisvuoden
1867 jälkeen. Ilmeisesti kalkkikiven
tunnistaminen ja louhintatekniikoiden oppiminen olivat täällä yhteydessä Pajalan
Köngäsen ruukin läheisyyteen ja malminetsinnän aktiivisuuteen.
Kalkkiuunit
sijoitettiin vesireiteille toisaalta liikenteellisistä syistä, mutta
erityisesti siksi, että jalostuksessa tarvittiin vettä. Äkäsjokisuun kalkkia käytettiin tiilentekoon,
muuraamiseen, navetoiden kalkitsemiseen ja lannoitteeksi. Yksittäisillä maakiviuuneilla toteutettu
kansanomainen tuotanto jatkui lähes siihen saakka, kunnes valtionyhtiö Paraisten
Kalkki (myöhemmin Partek Oy) perusti teollisen kalkkikaivoksen ja
sementtitehtaan Äkäsjokisuun Kukkutievan – Mannajoen – Aittamaan esiintymiin
vuosiksi 1968 – 89. Kylään syntyi
teollisuusyhteisö palveluineen ja peräti Suomen pohjoisimpine rautatieasemineen.
Kuva 1. Äkäsjokisuun
Kalkkitörmän maisemallinen sijainti.
Vanhat kalkkiuunit ja –louhokset ovat taustassa kohoavassa
kuusikossa. Koivut kasvavat Ruonaojan
reunoilla. Vasemmalla on 1800-luvun
loppupuolella raivattu valtatie 21/E8.
Kuvaussuunta NNE – SSW. Kuva ©
Hilkka Oksala.
Yhtiön
työntekijöille rakennettu pienkerrostaloalue Kalkkikankaalla sekä useimmat sieltä
parin kilometrin päässä sijainneista teollisuusrakennuksista purettiin vuonna
2007, mutta sementtituotannon aloitti paikalla uudelleen Rudus Oy heti
seuraavana vuonna. Jäljelle jääneitä
talousrakennuksia myytiin yksityisomistukseen ja entisiä konehalleja on
viimeksi käyttänyt kanadalaislähtöinen kaivosyhtiö Northland Exploration inc.
malminäytetutkimuksiinsa. Tätä
kirjoitettaessa (joulukuu 2014) heikko suhdanne on aiheuttanut jälleen
toiminnan hiljentymisen vanhalla kaivosalueella.
Äkäsjokisuun kylähistoriallista taustaa
Kalkkikalliot ja
muut kiintokivet alueella, josta vasta paljon myöhemmin muotoutui Äkäsjokisuun
kylä, ovat syntyneet jo kauan ennen viimeistä jääkautta. Tieteessä tuota jäistä ilmastovaihetta
kutsutaan pleistoseeniksi, joka päättyi viimeistään 10 000 vuotta sitten
ns. holoseeniin, huomattavaan lämpenemiseen – oikeastaan meidän aikamme
alkamiseen. Äkäsjokisuunkin päällä kauan
levännyt, jopa kolmen kilometrin paksuinen Veiksel –mannerjäätikkö suli kohti
etelälounasta lopulta noin 170 metrin vuosivauhtia. Jäätikön reunaa pohjoisessa rajasi ensin ns.
jääjärvi, jonka vedet laskivat kohti itää ja kaakkoa. Jäätikön reuna valui nykyiselle Äkäsjoen
suuseudulle n. 8000 e.Kr. Jään eteläreunaa
söi yhä laajeneva Itämeren Ancylus –järvi, joka lopulta valtasi maiseman
kokonaan. Tätä suurjärveä reunustivat
mantereeseen liittyneet tunturit ja vaarat, lähinnä Lietorova ja
Pissilaet. Ancylus -järven pohjoisranta
kohosi täällä ylimmillään n. 168 metriin nykyisen meren pinnan
yläpuolelle. Kylän nykyiset kumpareet
muodostivat saaria, kuten Aittamaa ja Kukkutieva lännessä, etelässä Mukankangas
ja idässä Äkäsjoen laajentuman muodostaman, aina Hannukaisen Isonivaan asti
ulottuneen pitkän lahden suulla Mettojänkänharjun tievat. Tämä Itämeren järvivaihe kesti kylän alueella
parisataa vuotta, sillä nopean maankohoamisen seurauksena nykyisen maiseman
muodot sekä sisävesistöt alkoivat hahmottua, vaikka nykyiset jängät ehkä vielä
kauan lainehtivat vapaina vesinä ennen niiden turpeenkasvun aiheuttamaa umpeutumista.
Koska mannerjäätikön
patoamissa vesissä ei ollut kaloja eikä hylkeitä, varhaisin riistana merkittävä
eläin tällä seudulla näyttäisi olleen peura, joka on voinut saapua luoteesta,
pohjoisesta, koillisesta tai idästä jäätikön reunaa seuraten, kesäisin matalaa
sara- ja heinäkasvustoa laiduntaen. Sarvipäät
ovat saattaneet houkutella aivan ensimmäiset pyytäjätkin vaarojen lakia
myöten. Vasta Ancylus –järvi toi kalat
ja hylkeet – todennäköisimmin norpat.
Mannajärveltä löytyneissä isoissa kivituurien teelmissä onkin
meripyynnin leima, kun esinetyyppi yleistyi vasta myöhemmin etelämpänä
Litorinameren rannikolla, mm. Pellon seudulla.
Ihmisille ravintoa saattoivat tarjota myös linnut sekä pienriista, ja
lehtimetsävaiheessa hirvet ja majavat, mutta esim. karhut ja näätäeläimet
saapuivat vasta sisävesi- ja mäntyvaiheen alettua n. 7000 e.Kr.
Äkäsjokisuu on
esihistoriansa kannalta yksi Kolarin rikkaimpia löytöalueita. Muonionjoen silloinen suu yhdisti aluetta lähes
Norjan rannikolle asti. Esihistoriallisten
löytökohteiden sijoittuminen voisi kertoa ensimmäisten ihmisten tulosuunnista
juuri luoteen ja idän väliseltä sektorilta.
Pian ensimmäisten peuranpyytäjien jälkeen kuitenkin saattoi vesipyyntiväestöä
saapua kaakostakin ruuhillaan mannerjäätikön viimeisille ahtojäiden
reunoille. Tällaiseen asutukseen voivat
viitata nykyisin varsin korkeilta muinaisrantapaikoilta jänkien reunoilta
matalina vallipainanteina löytyneet asumusjäännökset. Maan kohotessa sisäjärviksi ja ilmaston
lämmetessä metsäriistalajit lisääntyivät ja eläminen helpottui, vaikka norppa
jäi pois saalislajina. Silloin on voinut
syntyä vakinaisempiakin yhteisöjä, joille alkoi olla tarjolla elintärkeää
poltto- ja rakennuspuuta.
Äkäsjokisuun
kivikaudentyyppiset muinaisjäännökset sijaintikorkeuksien perusteella voidaan karkeasti
jakaa erilaisiin ikäryhmiin. Yli 165
metrin korkeudesta löytyvät kohteet saattavat olla vanhimpia, kuten Mannajärven
ja –männikön ympäristön tai Äkäsjoen Haitaritievojen löytöpaikat, kun taas
alemmat olisivat nuorempia, aikaisintaan Ancylus –järven vetäytymisvaiheessa
syntyneitä tukikohtia, kuten Pikku Mannajärvellä, Kalkki- ja Luntanginkankaalla
tai Manna- ja Äkäsjokien laskukohdissa Muonionjokeen. Lisäksi on huomioitava, että asutus lienee
ajan kuluessa siirtynyt takaisinkin päin ylemmäksi, kohti vastavirtoja. Tyypeiltään varhaisimpia löytöjä ovat
tulisijojen jäännökset, asumuspainanteet ja niihin liittyvät kuopat, toisinaan
pyyntikuopatkin sekä irtainten kivivälineiden valmistukseen ja käyttöön
viittaavat iskokset ja katkelmat, jotka täällä useimmiten ovat vihreäkiveä ja
–liusketta, kvartsiittia sekä kvartsia. Kulttuurisesti selkeimpiä löytöjä
Äkäsjokisuulta ovat ilmeisesti eteläiseen Suomusjärven piiriin liittyvä
poikkikirves Mannajärveltä, samoin pari peräpohjalaiseen kulttuuriin yhdistyvää
tuuraa. Kolmas tyypillinen, selvästi
myöhäisempi vihreäkivituura on tallennettu Mannajoen suulta. Laadukasta kvartsia puolestaan on löytynyt
Luntanginkankaalta, mutta osittain karkeampia muotoja on myöhemmin käytetty
Äkäsjokisuun nykyisen veneenlaskupaikan muinaisasutuksen piirissä.
Kartta 1. Äkäsjokisuun ja lähialueen kivikaudentyyppisiä löytökohteita muinaisen Ancylus-
järven varhaisimpaan rantavaiheeseen
merkittyinä. Kartta © Hilkka Oksala.
Äkäsjokisuulta ei
tunneta suoraan esihistoriallisiin metallikausiin ajoitettuja löytöjä, vaikka ehkä
osa pyyntikuopista keskittynee mainitulle jaksolle. Paikallisen metsäsaamelaisen kulttuurin
lähtökohta lienee silti viimeistään metallikausilla. Niiden jäämistöt eivät suoraan erotu
kivikautisista edeltäjistään.
Lappalaisten asumasijoiksi, kuten kodaksi tai kentäksi, on kylältä
merkitty 5 – 6 kohdetta sekä muita toimintapaikkoja, kuten lypsykaarre,
käräjäkivet, aitta jne. Viimeisin
tunnettu ns. raitiosaamelaissuku Äkäsjokisuulla on ollut Suikki, mutta myös
Mannajärvelle kerrotaan alkujaan Baas –nimisen saamelaisisännän muuttaneen Palojoensuusta. Lappalaisperinnetietoa on joillakin
kyläläisillä aina 2000-luvulle asti säilynyt tapauksittain jopa 1700-luvulta
lähtien. Paikannimistössä
saamenlähtöisyyteen viittaavat mm. sanat äkäs, pelli, mukka, ruona, jänkkä,
tieva, rova ja kota. Metsäsaamelaiset
elinkeinot pohjautuivat metsästykseen, sisävesikalastukseen, pienimuotoiseen
poronhoitoon, käsityötuotteiden kauppaan sekä ns. raitioporonhoitoon, eli keskiajan
pirkkalaiskauppiaiden ja myöhemmin Tornion porvareiden, ja sen jälkeen paikallisen
maatalousväestön omistamien ajo- ja syömäporojen palkkioperustaiseen
hoitoon. Äkäsjokisuulla ensimmäiset
kalkinpolttajat ilmeisesti olivatkin metsäsaamelaista alkuperää ennen
uudisasutusta, joka pääsääntöisesti perustui niitty- ja karjatalouteen,
pienimuotoiseen maanviljelyyn, tervanpolttoon ja lopuksi metsätalouteen.
Historiallisen ajan
maisemallista lähdeaineistoa ovat maa- ja metsätalousvaiheen rakennusten
pohjat, kun kalkkihautojen ja –kaivantojen rinnalle 1800-luvulla nousivat myös
tervahaudat. Aikakauden elinkeinojen
tuotteita, siis kalkkia, tervaa ja tukkeja lautattiin Äkäs- ja Muonionjoen
yhtymäkohdassa Tornioon uitettavaksi. Ensimmäinen tulliasema perustettiin kylälle
mahdollisesti jo piakkoin valtakunnanrajan vedon jälkeen 1800-luvun
alkupuolella. Äkäsjokisuun ensimmäinen uudistila
rekisteröitiin vasta 1847, kymmenen vuotta Kolarin isonjaon jälkeen. Kaksi seuraavaa uudistaloa nousi lähistölle
Väylän varrelle seitsemän vuotta myöhemmin.
Vuodesta 1865 alkaen kylälle syntyi jälleen kaksi tilaa
kruununmetsätorpan nimikkeellä.
Seuraavalla vuosikymmenellä metsätyöt lisäsivät talojen määrää
neljällä. Vielä 1800-luvun lopulta lähtien
perustettiin viisi torppaa etelästä Muonion suuntaan rakennetun maantien
(21/E8) varteen etenkin Mannajärven eteläpuolelle. Nämä 14 tilaa muodostivat nykyisen
kyläasutuksen ytimen.
Kansanomainen
kalkinpoltto jatkui miltei vuoteen 1968 asti, jolloin valtionyhtiö Partek Oy
perusti teollisuuslaitoksensa. Tämä
vaihe merkitsi voimakasta infrastruktuurin rakentamista, kuten rautatietä,
työntekijöiden asuntoaluetta sekä kylän palvelukeskusta kouluineen,
kauppoineen, kampaamoineen, posteineen, sahoineen ja baareineen. Kaivoksen ja tehtaan alasajon jälkeen kaikki
nämä palvelut loppuivat kylältä 1990-luvulla.
Nykyisin jokisuulla on pari matkailu- ja koneyritystä, kaivertaja ja
vesikouruliike.
Äkäsjokisuun kalkin koostumus
Ennen nimitystään
mineralogian professoriksi Cambridgen yliopistoon brittiläinen Edward D. Clarke
kulki veneellä Muonionjokea pitkin kohti pohjoista vuonna 1799. Hän kirjoitti muistiinpanoja matkahavainnoistaan:
”Ennen kuin saavuimme Kolari –nimiselle saarelle,
havaitsimme rannalla pitkulaisia säännöllisen viisikulmion muotoisia trapin
sirpaleita sekä kiinteässä muodossaan, että jyväsinä. Murtokohdassa ensiksi mainitun leikkauspinta
oli okran värinen. Kaikista mineraalin
muunnoksista voidaan suuremmalla tai pienemmällä vaivalla puhaltaa mustaa
lasia. Ne koostuvat etupäässä maasälvästä
ja sarvivälkkeestä ja pienen pienestä määrästä kvartsia. Kivi sulaa helposti silloin, kun sarvivälke
on äärimmäisen tasaisesti jakaantunut kiviainekseen, ja asia on tietysti
päinvastainen silloin, kun aineksen joukossa on runsaasti puhtaita
silikaatteja. Trappiin nimittäin sopii
sama kuin basalttiinkin. Molemmat sen
ainesosista kuuluvat - - yhdistelmämineraaleihin, sillä ne eivät yhdisty
kemiallisesti, vaikka tuolla tavoin täysin tasaisesti kiviainekseen
jakaantuneina niitä ei pystykään paljaalla silmällä erottamaan. Niiden alkuperästä taas ei ole epäilystäkään
sille, joka tulee itse tänne tutkimaan arktisten jokien jälkeensä jättämiä
kerrostumia. Kun graniittimuodostelmat
ovat veden vaikutuksesta muuttuneet hienoksi jauheeksi ja edelleen kerrostuneet
mudaksi, kiteytyvät ne ensin ilman ja sään vaikutuksesta ja eriytyvät sitten
kuivuessaan tärkin tapaan särmikkäiksi levyiksi. Lopputulosta kutsutaan sitten basaltiksi tai
trapiksi sen mukaan, miten säännöllisenä niiden särmäinen rakenne erottuu. Tätä maineikkaan Bergmanin ajamaa teoriaa
tukevat lisäksi ne havainnot, jotka on tehty tutkimalla näiden kahden eri
substanssin syntyyn ja muodostumiseen vaikuttaneita tekijöitä
kokonaisuudessaan. Mikään ulkoinen tai
kemiallinen ominaisuus ei niitä erota toisistaan.”
Clarken seurue
pysähtyi Kolarinsaareen maalaistaloon, jossa oli mm. tiilestä muurattu ja
valkeaksi rapattu tulisija. Ikkunoissa
oli kauniisti lasitetut ja kehystetyt ikkunat.
Kolarinsaaren ”pohjoisrannalla
havaitsimme idästä länteen kulkevan liuskekivijuonteen. Murtaessa siitä irtosi viisikulmaisia ja
hyvin säännöllisen muotoisia kappaleita.”
Kuljettuaan soutuveneessä Muonionjokea eteenpäin Ruotsin Huukin sekä
Mukan- ja Akankosken ohi Clarke kirjoittaa: ”Joen
rantoja, varsinkin itäistä, peittivät suuret trappi- ja kvartsiröykkiöt. Niiden ohella suurenmoisen rehevä ja kookas
Epilobium augustifolium, maitohorsma, verhosi joen rannat tuhlaavasti upeilla
kukillaan.”
Oliko Clarken
kuvaama `trappi´ Äkäsjokisuun kalkkikiveä?
Olivatko Kolarinsaaren talon tulisijan tiilet ja rappaus peräisin
paikallisesta raaka-aineesta? `Trappi-´
ja kvartsiröykkiöt sekä maitohorsmat saattavat viitata siihen, että Huukin
itäpuolella Äkäsjokisuun – Aarean välisellä alueella mahdollisesti olisi jo
tuolloin louhittu ja poltettu kalkkikiveä.
Clarken aikalainen,
Ylitornion urkuri Portin (1967) on muistiinpanoissaan kertonut, että
Äkäsjokisuun ja Huukin miehet olisivat löytäneet kalkkia ensimmäisen kerran
vuonna 1800 mainitulta alueelta. Clarken
kuvaus kuitenkin voisi viitata siihen, että kalkki olisi ollut tunnettua ainakin
jo edellisenä vuonna kivikasoista päätellen.
Tämä ei olisi mikään ihme, sillä Köngäsen ruukkihan oli vaikuttanut
alueella silloin jo noin 150 vuoden ajan. Tosiaan, Boström (1986: 275) tietääkin Kolarin kalkkia poltetun jo 1700-luvulla, joskaan hän ei viittaa tietolähteeseensä. Alun perin kalkkia oli jo 1600-luvulta alkaen käytetty juuri rautaruukkien ahjoissa kuonan sitomiseen.
Tiedusteluun trapin
suomenkielisestä nykymerkityksestä geologi Raili Aumo (18.3.2014) GTK:n infosta
vastasi: ”Kallioperäkartan - - mukaan
Kolarinsaari on emäksistä vulkaniittia.
Englanninkielinen termi ”trap” tai ”trap rock” tarkoittaa myös emäksistä
kiveä, basalttia, diabaasia tai gabroa, joten Clarken trappi saattaisi
tarkoittaa tätä. Toisaalta kirjoituksen osa, jossa kerrotaan graniitin
jakautumisesta, kerrostumisesta mudaksi ja kuivumisesta, viittaa ihan johonkin
muuhun. Samoin kuin lause ”lopputulosta
kutsutaan basaltiksi tai trapiksi.”
- Rovaniemellä Kolaria tunteva geologi kommentoi asiaa edelleen näin: ”Kyseessä lienee joku rakoilu ja rakoihin on syntynyt
joko rapautumalla tai kerrostumalla tai näiden kombinaatiolla jotain
savesta/savipitoista tavaraa. Jotensakin
epäilen että kyseessä oleva materiaali on primaaria kiviainesta ts. kalkkikiveä
tai kvartsiittia.”
Kartta 2. Äkäsjokisuun kallioperä. Värien selitykset: beige kvartsia, maasälpää
ja dioriittia; vaaleanpunainen graniittia; keltainen kvartsiittia; sininen
kiilleliusketta ja –gneissiä; oranssi kalkkikiviä, kuten K kalsiittia, D
dolomiittia, S karsia; vihreä vulkaniittia ja tuffiittia (vihreäkiviä);
vaaleanharmaa mustaliusketta; tummanharmaa vulkaniittia ja tuffiittia; ruskea
gabroa. (Väänänen – Kauste 1984). Pohjakartta 2713 © Maanmittaushallitus 1984.
Oheisesta linkistä löytyy lähikuva kalkkikivistä, tiettävästi Ruonaojalta. http://yle.fi/uutiset/kolarin_kalkkikivilouhos_uudestaan_auki/5523651
Sata vuotta
myöhemmin geologi Emil Sarlin, sittemmin Paraisten Kalkin johtaja, vuonna 1900 kartoitti Äkäsjokisuun esiintymän
todeten, että Äkäsjoen kaakkoisrannalla Lakkavaaralla oli pieninä kallioina
näkyvissä keskirakeista kiteistä valkeanharmaata, paikoin tummempaa tai
harmaanraidallista kalkki- eli `kalsitikiveä´.
Kivessä oli pieniä ruostepilkkuja ja jonkin verran kiillettä. Se oli rikkinäistä ja huokoista. Siinä oli myös 2 – 3 dm leveitä
maitokvartsisuonia. Kalkkikivikerros oli
näkyvissä 30 metrin leveydeltä, ja sen pituus oli 100 m. Paikkakuntalaiset olivat aikoinaan käyttäneet
kiveä myllynkiviksi, sillä Sarlin oli löytänyt kaksi valmiiksi hakattua
myllynkiveä kallion kupeelta. – Äkäsjoen
luoteisrannalla puolestaan, maantien eteläpuolella, näkyi harmaata ja
sinertävänharmaata kiteistä kalkkikiveä.
Vuorilaji sisälsi paikoin rikkikiisua ja yksittäisiä pieniä vihreitä
amfibolitäpliä. Yleisesti kivi oli
kuitenkin puhdasta ja helposti louhittavissa.
Siksi sitä jo paikalliset käyttivätkin kalkinpolttoon. Sitä pidettiin laadukkaana ja sitä
kuljetettiin tukkilautoilla alas Tornionjokea.
”Esiinpistävistä
kallionnyppylöistä päättäen on kalkkikivivyöhykkeen leveys vähintään 100 m. -
Muonionjoen koillisrannalla 2 km Äkäsjoen suulta, pistää näkyviin
samanlaatuisia kalkkikivinyppylöitä.
Kivi on yleensä tasaisen harmaata, paikoin harmaan ja valkoisen
raidallista, keskirakeista ja kiteistä.
Siinä on kerroksittain kiillettä, kloritia ja rikkikiisua… Paikoin tavataan suonina ja raontäytteinä
valkoista tai punertavaa kalsitia…
Ylempänä joen varrella, Hauki –nimisen talon kohdalla, esiintyy samaa
kalkkikiveä, joka täällä on hyvin puhdasta ja jota louhitaan kalkinpolttoa
varten.” - Maunojoen (tarkoittanee
Mannajokea?) suun kaakkoispuolella näkyi viimeinen kalkkikivikallio. Maantien varrella `Maunojoen´ länsipuolella
oli kalkkikivikallio, jossa vuorilaji oli samanlaista kuin edellä, selvästi
kerroksellista. Pohjoisessa leveä
kvartsiittikerros erotti kalkkikiven vihreäkivestä. ”Kolarin
kalkkikivipaikoissa on rajattomat määrät hyvää kalsitikiveä, joka varmaan tulee
käytäntöön sitten, kun seudun runsaita rautamalmivarastoja aletaan louhia.”
Kuvat 2 ja 3. Näytepala lähikuvineen kalsiittikalkkikivestä Äkäsjokisuun entisellä Partekin teollisuusalueella. Kuvat Hilkka Oksala 2015. Suomen kalkkikiviesiintymät on perinteisesti jaettu kahtia: Etelä-Suomessa muinaisen Svekofennidien vuorijonon alueella esiintyy kalsiittikalkkikiveä, kun taas pohjoisessa vallitsee magnesiumpitoinen dolomiittikalkkikivi kytkeytyen Muinais-Karelidien vuorijonomuodostumaan. Tästä huolimatta Äkäsjokisuun kalkki on mainittu varsin puhtaaksi kalsiitiksi, jonka väri vaihtelee vaaleasta tummanharmaaseen. Se soveltuu parhaiten sementin valmistukseen. Siksi Partek Oy perustikin Äkäsjokisuun `Mannakorpeen´ kalkkikaivoksen ja sementtitehtaan, joka toimi osittain samaan aikaan lähellä sijainneen Rautuvaaran rautakaivoksen kanssa. Alueen kartoittanut geologi Jukka Väänänen luonnehtii Äkäsjokisuun esiintymää vahvasti poimuttuneeksi karbonaattikiveksi. Esiintymän paksuus on useita satoja metrejä. Aittamaassa se on kerrostunut ja kallellaan kohti luodetta. Harmaata sävyä aiheuttaa hiilipigmentti, mutta kalkkikivi on täällä myös voimakkaan liuskeista ja raidallista. Alueella on lisäksi dolomiittisia karbonaattikiviä, jotka sisältävät silikaatteja. Näiden rapautuneet pinnat ovat yleensä vaalean harmahtavia. Mannakorvessa on myös dolomiitti-karsirautamalmia, joka jatkuu Ruotsin puolelle. Luntangin kallio on pääasiassa dolomiittia. Karbonaattikivet esiintyvät yli sata metriä paksuina kerroksina, joihin liittyvät karsikiven lisäksi tunnetuimmat rautamalmikerrokset Rautuvaarassa ja Juvakaisenmaassa. Paulaharjun tiedot 1920-luvun alkupuolelta
”Kolarin kalkki”
täytti 1920-luvun alkupuolella jo vanhastaan koko Tornionjokilaakson
kalkkitarpeen. Suurimmat kalkkikentät
sijaitsivat Väylän varren Kukkutievassa ja sisämaan puolella Aittamaassa ja
Porokodanmaassa, jonka halkaisi Kolari – Muonio –maantie. Parhaita esiintymiä olivat myös Annanivan- ja
Mukankankaat sekä Pellikoskenmaa ja Äkäsjoen itärannalla Naalatieva. Muut sisälsivät valkeaa kalkkia, Aittamaassa
se oli harmaata.
Paulaharjulle
kerrottiin kalkinpolton alkaneen nimenomaan Ruotsin puolen Huukista, josta sekä
poltettua että polttamatonta raaka-ainetta vietiin etelämmäksi. Mm. Alkkulassa ja Hietaniemessä ainesta käytettiin
tiilenpolttoon. Äkäsjokisuun Kukkutievassa
oli Paulaharjun aikaan vielä paljon jäljellä vanhoja kalkkiuuneja, joista
pienimmät muistuttivat pirtinuuneja.
Paulaharjulle kerrottiin, että täältä olivat huukilaiset noutaneet kalkkia
jo ennen Ruotsin ja Suomi-Venäjän välisen rajan aikaa.
Kalkinlouhijan
työvälineisiin kuuluivat rautakanki, kivihakku ja 6 – 7 kg painanut moukari eli
nuusa. Vanhimmat louhokset olivat
sileäpohjaisia, sillä kalkkikivi oli pinnalta löyhempää, mutta pohjasta
tiivistä. Jälkimmäiseen alkeelliset
työvälineet eivät tehonneet. Ongelmassa
auttoi vasta seuraavan sukupolven käyttöön ottama dynamiitti, jonka avulla
päästiin peräti 5 – 6 metrin syvyyteen.
Siellä kiven laatukin oli parempaa.
Kivistä rakennettiin
haudat vesien äärelle syksyisin.
Hautojen leveydet olivat 3 – 4 m ja syvyydet n. 3 m. Haudat sijaitsivat kalliontörmissä niin, että
kallionseinämä ympäröi niitä kolmelta suunnalta. Vanhimmissa haudoissa pidettiin kahta
tulipesää, myöhemmin uunien koko kasvoi vastaten kooltaan pientä asuinmökkiä. Tällaisissa oli 3 – 4 tulipesäkettä,
”tulikirnua”. Ne rakennettiin suurista
kivistä, jotta ne kestäisivät kovaa kuumuutta.
Uuneihin saatiin kova veto. Poltettavat
kivet pilkottiin mahdollisimman pieniksi jo ennen polttoa – tämä vaikutti
lopputuloksen laatuun. Lopuksi hauta
peitettiin laakakivillä. Polttopuut
tuotiin paikalle lumen tultua, uunilliseen tarvittiin 50 – 60 kuormaa kuivaa
puuta. Kuusi ja mänty paloivat
parhaiten, sillä ne paloivat isolla liekillä ja polttivat oman savunsakin niin,
että kalkki pysyi puhtaana. Koivu sen
sijaan värjäsi kalkin mustaksi.
Polttaminen tapahtui talven kylmimmällä jaksolla, joulu –
helmikuussa. Hautaa poltettiin 4 – 5
vuorokautta. Poltto työllisti ainakin
kaksi miestä vuoroissa pesien hoitajina ja polttajina. Kuumuus söi ympäristöstä kaiken kosteuden,
jopa sateen sekä pakkasen. Polttamisen
jälkeen hauta jätettiin jäähtymään ja päälle laitettiin lautakatto sateen
varalta. Kosteus oli lopputulokselle
haitallista. Sitten hauta purettiin ja
kalkki ”juoksetettin”. Tämä oli erittäin
pölyistä ja polttavaa työtä, jolloin pukeuduttiin huonoimpiin vaatteisiin. Hengitettäessä pöly poltti sieraimia.
Juoksettaminen tarkoitti kalkin viimeistelyä eli sammutusta:
”Kylmää vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja
pirskottelivat kivikasalleen, joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin
kuuma saunan kiuas, sitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki viimeisiä
vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa
levännyttä kallionväkeä oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu
kosketuksiin vedenväen kanssa. Mutta
kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää vuorelaiseltaan, siksi vain
ärsyttivät että saivat sen muuttamaan haahmonsa hajoamaan kiinteästä kivestä
valkeaksi jauhoksi.”
Kuva 6.
Aittamaan kankaalla Mannajärven rannalla, ilmeisesti
Kalkkitörmällä sijaitseva avoin kalkkihauta 1920-luvun alussa. Kuva Samuli Paulaharju (2010: 158).
Kun kalkki oli
valmista, se kannettiin läheiseen latoon odottamaan kauppaamista. Kiviuunista, jonka koko oli 10 – 20
kuutiometriä, saatiin 300 isoa säkkiä eli 400 hehtolitraa kalkkijauhetta. Myynti tapahtui kesällä Väylän auettua. Säkit
lautattiin ja laskettiin alas jokea ja myytiin Väylänvarren kyliin. Yksi säkki maksoi 4 mk, omalla kylällä hinta
oli 2.80 – 3 mk. Kalkinostajat olivat
karvareita, muurareita ja peltoviljelijöitä.
Kylän kaikki ulkotiilet olivat kalkkia niin uuneissa, palomuureissa kuin
savupiipuissakin. Suurimmat ostopaikat olivat Pello, Turtola, Juoksenki,
Matarenki, Alkkula ja Karunki.
Ylitornion massatehtaan rakennusvaiheessa Kolarin kalkkia meni tuhansia
säkkejä Tengeliönjoelle.
Kuva 7.
Kalkkilato ja raaka-ainekasa Mannajärven etelärannalla
1920-luvun alussa, ilmeisesti maantien 21 itäpuolella, nykyisellä autojen pysähdyspaikalla
Ruonaojan suulla. Taustalla näkyy
Mannalan tila järven pohjoisrannalla.
Kuva Samuli Paulaharju (2010: 159).
|
Kuvat 8 ja 9.
Paulaharjun kuvaama maisema nykytilassaan. Vasemmalla häämöttävät Mannalan 2000-luvulla uusitut rakennukset. Kalkkilato puolestaan lienee sijainnut nyt etualalla kasvavassa koivikossa.
Aiemman kalkkiladon virkaa tekee pysäköintipaikan grillikatos. Kuvaussuunnat WNW – ESE ja W – E. Kuvat Hilkka Oksala. |
”Kalkkipatruunit” olivat pienten tilojen omistajia ja torppareita. Heistä muistettiin erityisesti Mukan Heikki ja Jussa, jotka toimivat jo 1850 – 60 –luvuilla tässä toimessa. Heitäkin aiemmin oli polttajana toiminut Tuomaan Feetta, joka oli kuollut joskus 1880-luvulla. Huukilaisia polttajia samoihin aikoihin olivat Parskin Iisko ja Kosteen Matti. Paulaharjun aikaan keskeisiä polttajia olivat Mannajärven isäntä ja Lietorovan Pekka.
Uunit pyrittiin tyhjentämään kokonaan polton jälkeen kalkkikivistä, mutta
seinämiin jätettiin huonosti palaneet kivet. Ne eivät kelvanneet jatkojalostukseen. Kuvat Hilkka Oksala.
|
Äkäsjokisuun
Kalkkikankaalla asuvat Kaisa ja Pentti Kivelä (s. 1933) kertoivat entisen naapurinsa
Janne Hyttisen tarinaa. Hän oli joskus
1900-luvun alussa muuttanut Joensuusta Pohjois-Karjalasta Kalkkikankaalle. Ensimmäisen kalkkiuuninsa hän louhi
Repotievalle, Väylältä maantielle johtaneen polkutien läheisyyteen. Sinne hän perusti itselleen myös ensiasunnon,
joka oli ollut maahan kaivettu kuoppa.
Janne haki vaimokseen 1891 syntyneen Esterin, os. Niva, Ruotsin Pajalan
Kieksiäisvaaralta. He rakensivat Muonionjokivarteen
yhteisen kodin. Janne poltteli hautojaan
joen törmillä. Keväisin hän uitti kalkin
Väylää myöten Tornioon. Janne ja Esteri
saivat paljon lapsia, joista vanhin, edellä mainittu Väinö, syntyi 1913. Myös isä Janne eli lähes 100-vuotiaaksi. Esteri puolestaan kuoli 90-vuotiaana 1981. Heidän lapsistaan elossa on vielä neljä,
kaksi tytärtä ja poikaa. Kuopus Pekka
perusti tilan Tapojokisuulle. Väinö
puolestaan rakensi talon ja navetan Mukankankaan koillispuolelle valtatien 21
varteen. Sieltä käsin hän toimi
tukkimiehenä savotoilla, ensin hevosen ja sitten traktorin omistajana Ruonaojan
kalkinpolton ohella. Kaivosyhtiö lunasti
Väinön vasta valmistuneet asuin- ja piharakennukset tontteineen jo 1955,
jolloin hän muutti Kemiin perheineen. Yhtiö
purki paikalta kaikki rakennukset. Janne
ja Esteri muuttivat ikääntyessään Kolariin, mutta he käyttivät jokitörmän
taloaan kesäasuntona vielä kaivostoiminnan aikana, vaikka avolouhoksen reuna
tuli vain muutaman kymmenen metrin päähän talosta ja räjäytykset heittivät
kiviä kohti. Vasta jälkipolvi siirsi
talon muualle, mutta reheväkasvuisella pihamaalla on yhä jäljellä piisin muuri
ja sivummalla pienen aitan jäännökset.
Ruonaojan Kalkkitörmän
uunien päällä kasvava kasvillisuus on tällaisille paikoille ominaista
kitukasvuista sekapuustoa ja katajaa.
Myös hiirenvirna on tunnistettavissa.
Kalkkiesiintymissä Äkäsjokisuulla kasvaa yleisesti myös lillukkaa sekä
erityisesti masmaloa ja paikoin kämmeköitä.
Nykyisin Suomen kalkintuotanto on pääosin kansainvälisen Nordkalk –yhtiön käsissä. Yhtiö on jatkanut tuotantoa 2010-luvulle asti viidessä kohteessa eli Lappeenrannassa, Paraisilla, Lohjalla, Sipoossa ja Vimpelissä sekä aloittanut kohteita Kokkolassa, Kolarissa (Aittamaassa), Savonlinnassa, Siikaisissa ja Vampulassa. Nykyisin Tornioon kuuluvalla Alatorniolla toimintaa on jatkanut SMA Mineral Oy. Kuten huomaamme, kohteista vain kaksi sijaitsee Lapissa.
Nykyisin Suomen kalkintuotanto on pääosin kansainvälisen Nordkalk –yhtiön käsissä. Yhtiö on jatkanut tuotantoa 2010-luvulle asti viidessä kohteessa eli Lappeenrannassa, Paraisilla, Lohjalla, Sipoossa ja Vimpelissä sekä aloittanut kohteita Kokkolassa, Kolarissa (Aittamaassa), Savonlinnassa, Siikaisissa ja Vampulassa. Nykyisin Tornioon kuuluvalla Alatorniolla toimintaa on jatkanut SMA Mineral Oy. Kuten huomaamme, kohteista vain kaksi sijaitsee Lapissa.
Kirjallisuutta:
Boström, Rolf 1986: The History of the Stone and Mineral Industry in Finland. Geological Survey of Finland, Bulletin 336. Ed. By Heikki Tanskanen. Espoo. 273 - 298.Clarke, Edward Daniel – Jorma Ojala (toim. ja suom.) 1997: Matka Lapin perukoille 1799. Pieksämäki.
Eskola, Pentti 1919: Johdanto. Suomen kalkkikivi. Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 21. Toim. Pentti Eskola et al. Helsinki. 1 – 10.
Harki, Ilmari –
Marmo, Vladi 1958: Suomen kaivosteollisuus.
Oma maa 3. Toim. Edvin
Linkomies Porvoo. 326 – 339.
Manner, Raimo –
Tervo, Tapani 1988: Lapin geologiaa.
Rovaniemi.
Molander, Tuomo
1987: Kolarin kuntakuvaus. Lapin
Seutukaavaliitto. Rovaniemi.Mäkilä, Markku – Säävuori, Heikki – Kuznetsov, Oleg – Grundström, Ale 2013: Suomen soiden ikä ja kehitys. Geologian tutkimuskeskus. Turvetutkimusraportti 443. Espoo.
Oksala, Hilkka et
al. 2008: Saariputhaan juurila – Pohjoisen rajajokivarren kyläperinnettä. Toim. H. Oksala &
työryhmä. Väylä/Kolari.
Paulaharju, Samuli
2010 (1923; 1962): Wanhaa Lappia ja Peräpohjaa.
3. painos/Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Toimituksia 1264. Porvoo.
Portin, Johan 1968:
Samlingar till Beskrifning öfver Öfver Torneå Sockn Uti Västerbottns Höfdingedöme. Tornedalica 5/1968. Uppsala 1967.
Puustinen, Kauko 1999: Distribution and Production of Finnish Limestone Mines. Geological Survey of Finland, Current Research 1997 - 1998. Special Paper 27. Ed. By Sini Autio. Espoo. 43 - 47.
Puustinen, Kauko
2010: Suomen suurimmat kaivokset. Geologi
62. 192 – 198.Puustinen, Kauko 1999: Distribution and Production of Finnish Limestone Mines. Geological Survey of Finland, Current Research 1997 - 1998. Special Paper 27. Ed. By Sini Autio. Espoo. 43 - 47.
Sarlin, E. 1919:
Kolari. Suomen kalkkikivi. Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 21. Toim. Pentti Eskola et al. Helsinki.
231 – 232.
Talve, Ilmar 1965:
Suomen kansanomaisesta kalkinpoltosta. Sananjalka
7. Suomen Kielen Seuran vuosikirja. Turku.
41 – 61.
Väänänen, Jukka –
Kauste, Marjatta 1984: Suomen geologinen kartta – Kallioperäkartta. Lehti 2713 Kolari. Geologian tutkimuskeskus. Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki.
Väänänen, Jukka
1998: Kolarin ja Kurtakon kartta-alueiden kallioperä, Suomen geologinen kartta 1:100 000,
Kallioperäkarttojen selitykset, Lehdet 2713 ja 2731. Espoo.
Arkistolähteet:
Lybäck, Göran 2013: Kolarin seudun varhaisinta esihistoriaa –
Länsi-Lapin kivikautisen pioneeriasutuksen
jäljillä. Pro gradu –tutkielma, Arkeologian oppiaine, Helsingin yliopisto. (Julkaisematon pdf).
Oksala, Hilkka 2000:
KOLARI Arkeologinen inventointi 1997 – 2000.
Oulun yliopisto/Kolarin kunta.
-KOLARI 181 Mannajärvi W,
Ruonaoja S, Kalkkitörmä (ss. 499 – 501).
-KOLARI 197 Äkäsjokisuu,
Pellikoskenmaa (ss. 540 – 542).
Oksala, Hilkka 2009:
KOLARI 46 Äkäsjokisuu, Mannajärvi.
Kivikautinen asuinpaikka.
Kartoitus ja koekaivaus 2006. Oulun yliopisto/yleinen arkeologia. Tutkimusraportti.
Haastattelut:
Aumo, Raili 2014:
Palaute www-sivuilta: trappi. info@gtk.fi.
Espoo 18.3.2014.
Friman, Matti 12.1.2015
Friman, Matti 12.1.2015
Hyttinen, Kauko 1997
ja 12.12.2014
Kivelä, Kaisa ja
Pentti 30.1.2014
Sähköiset lähteet:
Garmin 2008: Suomi Pro kartta Topo
Finland. Map Source.
Maanmittauslaitos/Karttakeskus/Metsähallitus.
Garmin Ltd.
Museovirasto
Rekisteriportaali:
Jussila, Timo –
Rostedt, Tapani – Schulz, Hans-Peter 2007: KOLARI Äkäsjokisuun, Äkäsjokivarren
ja Hannukaisten alueen muinaisjäännösinventointi
2007. Mikroliitti Oy.
Peltonen, Karim
1995: ”Kun piru itse hyppäsi piisistä”.
Vimpelin seudun talonpoikaisen kalkinpolton
muistomerkkien inventointi ja dokumentointikertomus. Museovirasto Rakennushistorian
Osasto. Helsinki.
Pesonen, Petro 2013:
KEMI Ajos, Takalahti. Takalahden
historiallisen ajan kalkkiuunin dokumentointi ja Ajoksen biodieseltehtaan
hankealueen arkeologinen inventointi 5. –
6.6.2013. Inventointiraportti. Museovirasto/Kulttuuriympäristön hoito.
www.nordkalk.fi 2014